Tukholman maraton 2019

Sanotaan se nyt heti alkuun, että kulunut vuosi ei ole ollut juoksemisen osalta minulle se kaikista paras. On ollut pitkiä sairastelujaksoja sekä rasitusvammoja. Sairastuin maaliskuun alusta jälleen pitkään flunssaan ja seuraavan kerran pystyin kunnolla liikkumaan vasta pääsiäisenä. Sinällään oli siis ihme, että pääsin Tukholmaan vuonna 2019. Toisaalta, tein päätöksen, että lähden kokeilemaan. Menen maratonille, juoksen sen minkä pystyn ja nautin matkasta. Jos jää kesken, niin eipä harmita, tuli ainakin yritettyä.

Olen kyllä huomannut, että vammoista ja sairasteluista huolimatta kehitystä on tapahtunut. Vauhtini pk-lenkeillä on parantunut ja juoksu tuntuu muutenkin kevyemmältä. Kehitystä olisi varmasti tullut enemmän ilman pitkiä taukoja, mutta vaikeat jaksot kuuluvat elämään.

1.6.2019 järjestettiin 41. Tukholman maraton ja viime kesänä tehdyn päätöksen siivittämän olin siellä taas. Reitti oli lähes kokonaan sama kuin vuosi sitten, joten vertailua kahden maratonin välillä oli helppo tehdä. Muistissa oli suunnilleen ne hankalat kohdat ja kilometrit, joiden kohdalla nestehukka alkoi verottaa jaksamista. Jälkeen päin en voi kuin ihmetellä, millä sisulla vedin siinä kelissä maratonin kunnialla maaliin. Sama reitti oli tietyllä tapaa helpotus; tällä kertaa oikeasti tiesin mitä odottaa.

Valmiina lähtöön

Olin myöhemmässä lähtöryhmässä, eli klo 12:10 meidät lähetettiin matkaan. Tuosta hetkestä meni jälleen varmaan 5 minuuttia, että ylitin starttiviivan, sen verran paljon porukkaa oli liikenteessä. Olin tänä vuonna hyvin valmistautunut. Hiilaritankkaus oli onnistunut, nestetankkaus tosin meni vähän yli. Olin laittanut juoksukelloon keskitason vahvuuden gps-paikannukselle, ettei akku vahingossakaan loppuisi kesken. Otin myös langalliset kuulokkeet mukaan, jotta musiikki siivittäisi minut maaliin asti. Noh, kellon keskitason tarkkuus gps-paikannuksessa johti siihen, että Polarini mittasi reilut 3 kilometriä pidemmän matkan ja onnistuin hajottamaan oikean kuulokkeen, kun tungin piuhaa väkisin juoksuvyön taskuun. Kyllä sitä musiikkia yhdelläkin kuulokkeella kuunteli. Pääasia, ettei tarvinnut mennä ilman.

Minulla ei ollut tavoiteaikaa matkalle. Ajattelin, että 6 tuntia aikaa, mikäs tässä, nautitaan matkasta. Olin silti ensimmäisellä väliaika pisteellä noin minuuttia aiemmin kuin vuosi sitten. Vauhti oli alusta loppuun saakka kovempaa, joten ero kasvoi hiljalleen reiluun kymmeneen minuuttiin.

Siinä 15 kilometrin kohdalla iski ensimmäiset vaikeudet. Vasempaan polveeni alkoi sattua ja etenkin ylämäet olivat hankalia. Mietin hetken jopa keskeyttämistä, mutta päätin jatkaa vielä. Olin ajatellut, että jos keskeytän, niin teen sen jossain kohtaa, missä kohtaisin J:n, jotta voisimme yhdessä palata laivalle. 15 kilometrin kohdalta oli noin 10 kilometriä seuraavaan pisteeseen, jossa J oli ilmoittanut olevansa kannustamassa, sillä hänen oli hankala tulla Djurgårdeniin. Jatkoin matkaa hieman ihmeissäni siinä, ettei polvikipu varsinaisesti vaikuttanut vauhtiini. Olin edelleen edellä väliajoissa. Kun juoksin Djurgårdenista pois, kipu oli hellittänyt aika paljon, mutta sitten alkoi sade.

Vuosi sitten juostiin helteessä, tänä vuonna lämpöä oli noin 20 asetta vähemmän ja vesisadetta. Sade alkoi siinä noin klo 15 aikaan ja kesti hyvän tovin. Vettä tuli sen verran runsaasti, että kenkäni kastuivat ja sukat alkoivat hiertää. Tiedossa on siis irtoilevia kynsiä syksylle.

Massa veti todella hyvin.

Noin kilometrin 28 kohdalla minun oli otettava ylämäessä ensimmäiset kävelyaskeleet. Jatkoin juoksua heti nousun tasaannuttua. Jalkoja alkoi painaa, mutta henkinen puoli oli kunnossa. Tai noh, kieltämättä jossain kohtaa minulla oli vähän tyhmä olo. "Täällä me juostaan maratonia, onko tämä nyt edes järkevää puuhaa?" En nyt edelleenkään osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta mukavaa se oli! Keli ja kokemus varmasti vaikuttivat siihen, ettei pään kanssa ollut ongelmia. Ehkä siinä kilometrin 38 kohdalla alkoi väsyttää, mutta väsymys ei missään kohtaa tuntunut niin pahalta, että olisin edes harkinnut keskeyttämistä. Tuossa kohtaa silmissäni alkoi myös vilistä, joten koin järkevämmäksi kävellä hieman pidempiä jaksoja.

Jos vuosi sitten kävelin 42,2 kilometristä noin 7, tänä vuonna kävelyä kertyi korkeintaan 4-5 kilometriä. Varmaksi en osaa sanoa, sillä en mitenkään mitannut noita kävelyitä. Ennen viimeistä kahta kilometriä pisin kävelyni oli Västerbron silta, eli noin 500 metriä yhteen putkeen. Muuten pidin kävelyt tiiviinä, noin minuutin tai kahden pituisina pätkinä. 40 kilometrin kohdalla silmissä vilisi sen verran pahasti, että kävelin reilut puolitoista kilometriä. Tajun menettäminen lähes maaliviivalla ei kuulunut missään kohtaa suunnitelmiini. 500 metriä ennen maalia pistin taas juoksuksi, vaikkei minun edes pitänyt ottaa mitään loppukiriä. Sillä maalin näkemisellä on vain niin älytön vaikutus, se on pakko juosta. Lopulta ylitin maaliviivan ja loppuaikani oli 05:04:08.

Yli 12 minuuttia nopeampi kuin vuosi sitten.

Parannus oli huima ottaen huomioon olosuhteet. Luulen, että ehjällä treenikaudella olisin päässyt vihdoin alle 5 tunnin.  Tämä oli silti tähän hetkeen täydellinen suoritus, enkä muista, että olisin koskaan aiemmin ollut noin onnellinen maaliviivan ylityksestä. Jos vuosi sitten itkin nestehukkaa, tänä vuonna ne olivat ilon kyyneliä.

Virallinen maalikuva ja aidosti onnellinen maratoonari.

Tukholman maraton vuonna 2019 oli minulta täydellinen suoritus. Ok, kuten yllä mainitsin, nestetankkaus ennen kisaa meni yli ja jo ensimmäisten kilometrien kohdalla minun oli hankala pitää geelit ja juomat sisällä. En silti oksentanut, kiitos mukana olleiden suolan ja rypälesokerin. Viimeisen geelin otin noin 45 minuuttia ennen maalia, sen jälkeen en enää pystynyt ottamaan mitään.

Tällä hetkellä minua sattuu ihan joka paikkaan. Vasen polvi tuntuu ihan ok:lta, mutta oikea reisi on kipeä. Koko oikea jalkani oli jo ennen kisaa pakarasta asti jumissa, joten en muuta odottanutkaan kuin kipeän kintun. Ainakin kaksi kynttä irtoaa ja hiertymiä tuli jokunen eri puolille kehoa. Niitä en tosin huomannut kuin vasta kisan jälkeen suihkussa, kun lämmin vesi kirveli. Taisteluarpia, niitähän ne.

Seuraava isompi haaste on puolimaraton 24.8. juostavan Helsinki Maratonin yhteydessä, sitä ennen on pari lyhyempää matkaa. Viiden tunnin alittamista maratonilla pääsen kokeilemaan jo lokakuussa uudestaan, jolloin osallistun Vantaan maratonille, joka on oman kuvauksensa mukaan yksi Suomen tasaisimmista ja nopeimmin juostavista maratoneista. Tässä on reilut neljä kuukautta aikaa nipistää ajasta 5 minuuttia pois. Jos pysyn terveenä, niin tuon pitäisi kyllä onnistua.

-----

Ps. Päivitin blogin nimen. "Riikka juoksee" ei oikein tuntunut iskevältä. On tuossa sekin aspekti, että tässä olen koko ajan matkalla kohti sitä ensimmäistä ultraani (jos kaikki menee hyvin, se on Helsinki City Double vuonna 2020). Ultraaminen on ollut niin pitkän ajan unelmani, joten tämä kuvaa blogin sisältöä ehkä vähän paremmin.

Uusi vuosi, uudet juoksut

Sain jouluna 2018 parhaan joululahjan: 6,5 viikkoa kestänyt flunssa helpotti ja pääsin vihdoin hölkkäämään. Tein muutaman noin puolen tunnin testilenkin ennen kuin palasin treeniohjelmani pariin. Juokseminen on tuntunut aivan mahtavalta! Ei kipuja vasemmassa polvessa, ei epämääräisiä keuhko-oloja, pelkkää parhautta. Nyt olen liikkunut taas reilun viikon eikä tätä riemua voi ymmärtää varmaan kukaan muu kuin aktiiviliikkuja, joka on olosuhteiden pakosta joutunut olemaan liikkumatta 6,5 viikkoa lähes kokonaan sen lisäksi että noita 6,5 viikkoa edeltävät treenijaksot ovat menneet totaalisesti penkin alle johtuen rasitusvammasta sekä jo kertaalleen sairastetusta flunssasta. Puuh, pitkä lause. Joka tapauksessa pystyn taas liikkumaan, mikä tarkoittaa, että koitan jälleen kerran ylläpitää tätä blogia. Suoraan sanottuna tuon tauon aikana mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. "Rakas blogi, tänään tuli kuluneeksi jo neljä viikkoa siitä, kun sairastuin." Joo, ei kiitos.

Vaihdoin tänään muutaman sanan Minnan kanssa sähköpostilla tulevan kevään ohjelmasta. Pääsen vihdoin lisäämään pitkille lenkeille hölkkää muutenkin kuin alamäkiin, mutta ainakin seuraavat neljä viikkoa ne ovat kävelyä. Jatkamme myös valmennussopimusta kesän yli ja varoitin, että todennäköisesti haluan jatkaa senkin jälkeen. Mulla on tällä hetkellä neljä juoksutapahtumaa vuodelle 2019 varmoina: Helsinki10, HCRD 5km (samana päivänä juoksen myös Minimarathonin 5-vuotiaan O:n kanssa), Tukholma Marathon sekä Helsinki Marathon (puolimaraton). Näiden lisäksi edelleen harkitsen sitä Color Obstacle Rush-kierrosta, mikä tekisi 7 juoksutapahtumaa kesälle. Helsinki ja Oulu ovat todennäköiset, mutta entäs nuo 5 muuta? Hmm, hmm... Noh, tämän kuun aikana teen päätöksen niistä.

Oli muuten hankala muistella, että mihis kaikkeen sitä on tullut ilmoittauduttua. Helsinki City 5:n ja Helsinki Marathonin puolikkaalle ilmoittauduin tuon megaflunssan aikana. Mulla oli taudin alussa kaksi antibioottikuuria putkeen ja olin välillä todella pihalla kaikesta, joten olenko tajuamattani ilmoittautunut esimerkiksi Pohjoisnavalla juostavaan maratoniin? Toivottavasti en.

Ihan vahingossa ilmoittauduin...

Tämän hetken iltalukemista

Löysin työpaikkani kirjastosta Juha Hietasen kirjan Seikkaulujuoksija, joka kertoo Jukka Viltasen urakasta juosta Saharan halki. Yksin. Kahden lapsen kanssa hetket lukea ovat vähissä, joten olen saanut luettua ehkä 30 sivua, mutta olen jo nyt saanut ideoita (sieltä minä tuon Pohjoisnapa-maratonin bongasin), mutta myös kokenut oivalluksia.

Aloin miettiä tätä omaa juoksuharrastustani. En todellakaan ole se nopein juoksija ja tiedän, etten tästä syystä välttämättä saa juostua kaikissa kuudessa maailman suurista maratoneista. Etenkin noihin Yhdysvalloissa juostaviin on monessa aikarajat, mitkä pitää alittaa, että on edes mitään saumaa päästä. En juokse muista mitaleista, kuin siitä minkä kaikki maaliin päässet saavat.

Tämä sai ajattelemaan. Pitäisikö ajan sijaan keskittyä enempi siihen miltä juokseminen tuntuu?

Toisaalta, mitä väliä? Juoksen, koska se on kivaa. Etenkin nyt talvella olen nauttinut juoksemista. Viime talvena turhauduin monta kertaa talvijuoksuun, koska se on niin hemmetin raskasta kesäjuoksuun verrattuna, mutta siinäpä se talvijuoksun hienous onkin. Kuluneena syksynä oikein odotin lunta ja pakkasta. Minulle sää ei ole koskaan ollut mikään este juosta. Yksi parhaista viime kauden lenkeistä oli juuri talvella. Teillä oli ainakin 10cm auraamatonta lunta ja lisää satoi vaakatasossa. Lenkin pitkuus oli 45-60 minuuttia, en muista enää tarkkaan. Lopussa vain nauroin pääni sisällä, että olen se minäkin hullu, kun tästä nautin.

Olisi ihana jos voisin keskittyä vain talvijuoksuun, mutta koska en asu napajäätiköillä, niin neljä vuodenaikaa käy myös. Haluan silti ehdottomasti juosta talviolosuhteissa maratonin. Ehkä aluksi joku itse mitattu ja äärimmäisen epävirallinen. Minulla ei todellakaan riitä rahat noihin napajäätiköiden juoksutapahtumiin. Toivon silti, että joku kaunis päivä pääsisin joko Pohjois- tai Etelänavalle juoksemaan.

Parasta talvijuoksussa: Kaikki...

...vaikka kerrospukeutuminen saakin oloni tuntemaan itseni Michelin-ukoksi (ylärkopassa tuossa kuvassa neljä kerrosta pitkiä hihoja)

Mietin myös tätä blogia ja tarvitsen jotain suunnitelmallisuutta tämän kirjoittamiseen. Tämä nyt vain on paras keino pitää yllä omia tuloksia ja suunnitelmia. En yleensä jaksa treenin jälkeen kirjoittaa mitään, niin voisin yrittää ottaa tavaksi päivittää lepopäivinä. Ongelma tulee puolestaan siinä, että saan parhaan kirjoitusideani lenkillä. Instagramista bongasin eräältä juoksubloggaajalta idean kirjoittaa nämä ideat käsin ylös. Se saattaisi toimia.