Uusi vuosi, uudet juoksut

Sain jouluna 2018 parhaan joululahjan: 6,5 viikkoa kestänyt flunssa helpotti ja pääsin vihdoin hölkkäämään. Tein muutaman noin puolen tunnin testilenkin ennen kuin palasin treeniohjelmani pariin. Juokseminen on tuntunut aivan mahtavalta! Ei kipuja vasemmassa polvessa, ei epämääräisiä keuhko-oloja, pelkkää parhautta. Nyt olen liikkunut taas reilun viikon eikä tätä riemua voi ymmärtää varmaan kukaan muu kuin aktiiviliikkuja, joka on olosuhteiden pakosta joutunut olemaan liikkumatta 6,5 viikkoa lähes kokonaan sen lisäksi että noita 6,5 viikkoa edeltävät treenijaksot ovat menneet totaalisesti penkin alle johtuen rasitusvammasta sekä jo kertaalleen sairastetusta flunssasta. Puuh, pitkä lause. Joka tapauksessa pystyn taas liikkumaan, mikä tarkoittaa, että koitan jälleen kerran ylläpitää tätä blogia. Suoraan sanottuna tuon tauon aikana mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. "Rakas blogi, tänään tuli kuluneeksi jo neljä viikkoa siitä, kun sairastuin." Joo, ei kiitos.

Vaihdoin tänään muutaman sanan Minnan kanssa sähköpostilla tulevan kevään ohjelmasta. Pääsen vihdoin lisäämään pitkille lenkeille hölkkää muutenkin kuin alamäkiin, mutta ainakin seuraavat neljä viikkoa ne ovat kävelyä. Jatkamme myös valmennussopimusta kesän yli ja varoitin, että todennäköisesti haluan jatkaa senkin jälkeen. Mulla on tällä hetkellä neljä juoksutapahtumaa vuodelle 2019 varmoina: Helsinki10, HCRD 5km (samana päivänä juoksen myös Minimarathonin 5-vuotiaan O:n kanssa), Tukholma Marathon sekä Helsinki Marathon (puolimaraton). Näiden lisäksi edelleen harkitsen sitä Color Obstacle Rush-kierrosta, mikä tekisi 7 juoksutapahtumaa kesälle. Helsinki ja Oulu ovat todennäköiset, mutta entäs nuo 5 muuta? Hmm, hmm... Noh, tämän kuun aikana teen päätöksen niistä.

Oli muuten hankala muistella, että mihis kaikkeen sitä on tullut ilmoittauduttua. Helsinki City 5:n ja Helsinki Marathonin puolikkaalle ilmoittauduin tuon megaflunssan aikana. Mulla oli taudin alussa kaksi antibioottikuuria putkeen ja olin välillä todella pihalla kaikesta, joten olenko tajuamattani ilmoittautunut esimerkiksi Pohjoisnavalla juostavaan maratoniin? Toivottavasti en.

Ihan vahingossa ilmoittauduin...

Tämän hetken iltalukemista

Löysin työpaikkani kirjastosta Juha Hietasen kirjan Seikkaulujuoksija, joka kertoo Jukka Viltasen urakasta juosta Saharan halki. Yksin. Kahden lapsen kanssa hetket lukea ovat vähissä, joten olen saanut luettua ehkä 30 sivua, mutta olen jo nyt saanut ideoita (sieltä minä tuon Pohjoisnapa-maratonin bongasin), mutta myös kokenut oivalluksia.

Aloin miettiä tätä omaa juoksuharrastustani. En todellakaan ole se nopein juoksija ja tiedän, etten tästä syystä välttämättä saa juostua kaikissa kuudessa maailman suurista maratoneista. Etenkin noihin Yhdysvalloissa juostaviin on monessa aikarajat, mitkä pitää alittaa, että on edes mitään saumaa päästä. En juokse muista mitaleista, kuin siitä minkä kaikki maaliin päässet saavat.

Tämä sai ajattelemaan. Pitäisikö ajan sijaan keskittyä enempi siihen miltä juokseminen tuntuu?

Toisaalta, mitä väliä? Juoksen, koska se on kivaa. Etenkin nyt talvella olen nauttinut juoksemista. Viime talvena turhauduin monta kertaa talvijuoksuun, koska se on niin hemmetin raskasta kesäjuoksuun verrattuna, mutta siinäpä se talvijuoksun hienous onkin. Kuluneena syksynä oikein odotin lunta ja pakkasta. Minulle sää ei ole koskaan ollut mikään este juosta. Yksi parhaista viime kauden lenkeistä oli juuri talvella. Teillä oli ainakin 10cm auraamatonta lunta ja lisää satoi vaakatasossa. Lenkin pitkuus oli 45-60 minuuttia, en muista enää tarkkaan. Lopussa vain nauroin pääni sisällä, että olen se minäkin hullu, kun tästä nautin.

Olisi ihana jos voisin keskittyä vain talvijuoksuun, mutta koska en asu napajäätiköillä, niin neljä vuodenaikaa käy myös. Haluan silti ehdottomasti juosta talviolosuhteissa maratonin. Ehkä aluksi joku itse mitattu ja äärimmäisen epävirallinen. Minulla ei todellakaan riitä rahat noihin napajäätiköiden juoksutapahtumiin. Toivon silti, että joku kaunis päivä pääsisin joko Pohjois- tai Etelänavalle juoksemaan.

Parasta talvijuoksussa: Kaikki...

...vaikka kerrospukeutuminen saakin oloni tuntemaan itseni Michelin-ukoksi (ylärkopassa tuossa kuvassa neljä kerrosta pitkiä hihoja)

Mietin myös tätä blogia ja tarvitsen jotain suunnitelmallisuutta tämän kirjoittamiseen. Tämä nyt vain on paras keino pitää yllä omia tuloksia ja suunnitelmia. En yleensä jaksa treenin jälkeen kirjoittaa mitään, niin voisin yrittää ottaa tavaksi päivittää lepopäivinä. Ongelma tulee puolestaan siinä, että saan parhaan kirjoitusideani lenkillä. Instagramista bongasin eräältä juoksubloggaajalta idean kirjoittaa nämä ideat käsin ylös. Se saattaisi toimia.

"Joskus tulee vaikeita aikoja ja ne pitää vaan kestää"

Ollaan yhden ystäväni kanssa heitetty tuota otsikossa olevaa lausetta ympäriinsä. Hän on kuullut sen omalta personal traineriltaan ja vihaamme molemmat tuota lausetta yhtä paljon. Se on ärsyttävä, se on epäsympaattinen ja sen sanoma on tyyliä "suck it, bitch." Ja se on totta ja se siinä ehkä ärsyttää eniten.

Tämä koko syksy on ollut yhtä vaikeaa aikaa. Ensin tuli se rasitusvamma, sitten alkoi sairastelukierre. Viimeisimmän päivityksen jälkeen iski ensimmäinen flunssa ja sitä keski reilun viikon. Se ei todennäköisesti missään kohtaa kunnolla parantunut, sillä mun keuhkot jäivät ikävän tuntuisiksi. Ne olivat kipeän tuntuiset ja hengästyin helposti. Aloin epäillä allergisen astmani kehittyneen astmaksi. Pystyin silti kevyesti juoksemaan.

Viimeisin juoksulenkki heitetty 13.11.2018

Sitten pari viikkoa ensimmäisen taudin päättymisen jälkeen iski toinen. Kuoleman tauti, kamalista kamalin. Mulle ei helpolla nouse kuume, mutta tämä tauti nosti kuumeen. Pari viikkoa sitten eräs lauantai meni 37,8 asteen kuumeessa, mutta se laski nopeasti 37,2 asteeseen ja siitä normaalilämmön puolelle. Olisi voinut kuvitella, että kuumeen lasku olisi auttanut nopeasti. No ei. Mun kurkku oli monta päivää niin kipeä, että jouduin ottamaan särkylääkettä ja molemmat korvani tulehtuivat. Oikea niin pahasti, että olin viikon saikulla ja söin kaksi viikon pituista antibioottikuuria. Näistä viimeinen päättyi sunnuntaina ja onko korva parantunut? No, tavallaan. Enää en toivo, että voisipa korvalla niistää, mutta tuo rutisee ja tinnittää edelleen.

En ole pystynyt yli kahteen viikkoon oikein treenaamaan. Kävin viikko sitten tiistaina puolen tunnin kävelyllä ja se tuntui vielä liian raskaalta. Eilen kävin jo puolentoista tunnin kävelyllä ja se tuntui jo hyvältä. Puolet matkasta kävelin ystävän kanssa ja juttelimme käytännössä koko ajan. Ei tuntemuksia keuhkoissa eikä hengästymistä. Parasta.

Todella ohit lumikerros piristi sunnutaikävelyllä

Tämä syksy on turhauttanut todella paljon. Olen hylännyt jo kaikki tavoitteeni 2019 Tukholman maratonille. Tai en kaikkia. Ainoa tavoite on päästä maaliin. Olen onnellisin ihminen, jos ylitän maaliviivan ajassa 5h 59min, se riittää! Olen myös joutunut hylkäämään ajatuksen, että juoksisin syksyllä 2019 ensimmäisen ultran. Se saa siirtyä seuraavalle keväälle, eli ensimmäinen ultrani olisi sitten se haaveilemani Helsinki City Double keväällä 2020.

Se hyvä puoli sairastamisessa on, että on aikaa ajatella näitä juttuja. Tein myös viimein päätöksen vuoden 2019 puolimaratonista ja ilmoittauduin Helsinki Maratonille 24.8.2019 aika lailla heti sen jälkeen kun julkistivat, että samana päivänä juostaan myös 10km sekä puolimaraton. Olen taas sen 24 euroa köyhempi, mutta se unohtuu kun saa jalkaa toisen eteen.

Puolimaratonille on nyt ilmoittauduttu

Jatkuva sairastaminen ja lepo alkaa turhauttaa. Jossain vaiheessa turhautuminen meni ihan siihen pisteeseen, etten halunnut kuulla muiden treenijuttuja. Seurasin vain kun makasin sohvalla ja miten kunto rapistui, kun en jaksanut tehdä muuta. Tokihan minä sen järjen tasolla  tiedän, että kun pohjakunto on hyvä, niin ei se kunto paljoa huonone, mutta eipä se juuri lohduta.

Vaan kyllä tämä tästä. Tämän viikon treenit kävelen ja jos kunto sallii, ensi viikosta alkaen kokeilen taas vähitellen sitä juoksua. Se vaan, että tämä jatkuva kävely alkaa jo kyllästyttää. Just ennen toista flunssaa Minna kyseli multa, että olenko pystynyt pitkillä lenkeillä yhtään juoksemaan. No olin, mutta saa nähdä milloin pääsen taas juoksemaan. Kaipaan niitä todella pitkiä ja matalalla sykkeellä juostavia lenkkejä, jotka tylsistyttävät, mutta saavat tulosta aikaan.

Kuumetta 37,8 astetta ja sohvan pohja

Takaisin bisnekseen

Se oli täysin tahallisen tökerö suomennos, mutta sopii aiheeseen. Jäänyt blogin pitäminen nyt vähemmälle ja se on johtunut omasta tylsistymisestä. Tässä on nyt kuukauden päivät siitä polvivammasta ja viime viikolla pystyin ensimmäistä kertaa juoksemaan. Kipuja ei onneksi ole ollut, joten tällä viikolla olen saanut jopa ihan treeniohjelman luvalla juosta. Pitkät lenkit ovat edelleen sauvakävellen, mutta nämä 30-60 minuutin juoksulenkit ovat tehneet niin hyvää!

Vaihtelu virkistää, ainakin hetkeksi

Kävin aika nopeasti vamman syntymisen jälkeen jalkaterapeutilla. Minulla on kuulemma pohkeet jumissa ja heikkoutta jalkapohjien lihaksissa. Suoraan sanottuna kumpikaan noista ei tullut yllätyksenä. Terapeutin mukaan nuo jumit saattavat mennä niin pahaksi, ettei sitä enää edes huomaa. Siinä pisteessä en ole onneksi vielä, sillä olen kyllä huomannut etenkin ne kerrat, kun pohkeet ovat olleet kunnolla jumissa. Silloin ei meinaa jalka nousta ja penkikkatauti iskee päälle. Polvivamman syyksi hän arvioi rasitusvammaa, joka on syntynyt liian äkillisestä ja kovasta rasituksesta. Senkin arvasin. Sain hyviä ohjeita, millä voin vahvistaa jalkaterää ja hieroa pohjetta. Kireyden poistumisen pitäisi auttaa myös niihin penikoihin. Parin viikon päästä menen uudelleen, silloin pitäisi katsoa iskutusharjoitteita, joiden avulla voisin jatkossa välttää nuo rasitusvammat.

Polvituesta tuli hyvä ystäväni. Ei tuo tukeni mikään maailman tukevin ole, mutta se näemmä riitti, sillä sen kanssa polvesta alkoi hiljelleen tulla kivuton. Pari päivää pidin sitä käytännössä kellon ympäri Terapeutti ei kieltänyt sen käyttöä, mutta totesi, että siitä olisi hyvä päästä nopeasti eroon. Ja olen kyllä päässytkin, en tarvitse sitä enää koko aikaa. Itse asiassa, polvi on kipeimmillään jos istun pitkiä aikoja paikoillani. Kävin kaverin kanssa elokuvissa viikko sitten ja polveen sattui koko leffan läpi. Kivut loppuivat melkein heti kun pääsin penkistä ylös.

Ikivanha polvituki, joka auttaa paremman puutteessa.

Takaisin siihen tylsistymiseen. Taisin viimeksi kirjoittaa, että se sauvakävely oli mukavaa. Joo, mukavaa vaihtelua. Mutta kun vain kävelee ja kävelee ja kävelee, niin pää alkaa toimia hassusti. Aloin miettiä, että nyt ei kyllä tule kehitystä ja minun pitäisi juosta. Monet lenkit menivät sillä, että kuvittelin itseni juoksemassa, mutta oikeasti pidättelin itseäni, etten alkanut pinkoa liikoja. Viime sunnuntain kahden tunnin sauvakävelylenkki teki henkisesti tiukkaa. Olisin voinut heittää ne sauvat järveen, oikeasti. Se on jännä, kaksi tuntia on aina kaksi tuntia eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka juoksisi. Silti se juokseminen on mielekkäämpää ja aika tuntuu kuluvan nopeammin.

Kuten yllä sanoin, tällä viikolla olen saanut taas juosta. Ohje oli lopettaa heti jos tuntuu kipua. Onneksi sitä ei ole tuntunut, ei ole siis tarvinnut vaihtaa kävelyksi. Ok, ylämäkiä olen kävellyt, mutta muuten saanut juostua. En taida niistä sauvakävelyistä vielä päästä eroon, mutta ehkä ne käyvät juurikin vaihtelusta.

Tämän päivän lenkki tuntui taas hyvältä ja mielekkäältä

Oli tämän päivän lenkin jälkeen mukava huomata, ettei se kehitys ole ainakaan takapakkia ottanut tämän kävelyvaiheen aikana. Tänään juoksin pitkästä aikaa yli 4 kilometriä puoleen tuntiin, keskisyke oli 147 ja maksimi 159, tavoite oli pitää syke alle 150. Syke tuntui siis pysyvän oikeissa lukemissa ja nousi ainoastaan ylämäissä. Keskivauhti oli 7:26 min/km ja maksimivauhti 5:34 min/km. Ja se fiilis lenkin jälkeen... En voinut ajatella muuta kuin, että rakastan tätä hommaa. Kyllä tämä juokseminen on vaan meikän juttu.

"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

"Eihän tässä mitään"

"Ei tässä mitään, ei tämä niin kipeä ole." Siinä lause, jonka kuulee jossain vaiheessa jokaiselta, joka harrastaa yhtään enempää liikuntaa. Tietyllä tapaa kipu onkin hyvästä. Esimerkiksi kunnon salitreenin jälkeen kipeytyvät lihakset voivat olla merkki niistä hyvistä lihakseen tulevista mikrovaurioista, jotka kasvattavat ja kehittävät lihasta. Liikkumista ei tule mielestäni missään nimessä lopettaa kivun takia, vaan pikemminkin liikkua kivun sallimissa rajoissa. Itse rikoin kuntosalilla selästäni välilevyn talvella 2017, mutta en missään vaiheessa lopettanut salitreeniä. Tietyt liikkeet, kuten maastaveto, jäivät pois ja käytin tukivyötä. Juoksemiseen nuo selkäkivut vaikuttivat yllättävän vähän. Midnight Run vuodelta 2017 jäi väliin, mutta muuten pystyin juoksemaan. Ainoa missä selkä kivut vaikuttivat oli ringette, jossa pelaan maalivahtina.

Fysioterapialla ja jumpalla pääsin selkäkivuista. Nyt ongelmana on siten penikkatauti. Penikat olivat riesanani pitkään, kunnes muutin askellustani juostessa. En enää astu kantapää edellä maahan, vaan pikemminkin jalan keskiosalla tai kokonaan päkiällä. Padapim, padapum, enää ei penikat vaivanneet. Kunnes nyt syksyllä ongelma teki paluun.

Vaan eihän siinä mitään, senkun juostaan, senkun juostaan, senkun juostaan, juostaan, juostaan... sattuu. Jännä juttu, ettei penikkatauti parane juoksemalla. Siinä kohtaa, kun tuo meni niin pahaksi, että jopa kävellessä tuntui, ymmärsin viimein, että nyt pitää vähän himmailla. Valmentajani Minna Syvälä sanoi, että voin vaihta pk-treenejä kävelyksi. Tämän viikon treenit olen kävellyt ja tämä on tylsää. Haluan juosta, haluan vauhtia, haluan nähdä, kuinka pitkän matkan pystyn tällä kertaa juoksemaan puolessa tunnissa! Vielä enemmän haluan juosta jatkossakin ilman kroonista vaivaa.

Noh, jos ei pelkkä penikkatauti muka ole tarpeeksi, niin hankin siihen oheen vielä hiirikäden. Viikon verran oikea ranteeni sekä kyynärpääni on tuntunut epämukavalta. Kävin eilen työterveyslääkärillä diagnoosi oli sekä tenniskyynärpää että golfkyynärpää, jotka säteilevät ranteeseen. Molemmat toimistotyöstä. Eilinen päivä meni saikuttaessa ja maanantai on varalla. Tämä viikonloppu minun pitää lepuuttaa kättä sekä käyttää kipugeeliä. Rannetuen sain, jotta ranteeseen kohdistuvat säteilykipu ei äitiysi tulehdukseksi.

Lateraalinen epikondyliitti riitti syyksi kahden päivän saikulle

Että sellaista kivaa, lepuutetaan sitten sekä jalkoja, että käsiä. Kieltämättä toivon, että pystyisin ensi viikolla taas juoksemaan. Treeniohjelmassa on luvassa mäkivetoja, eihän niitä nyt sovi kävellä!

Tässä on siis hieman harjoittelua myös sen suhteen, että maltan keventää, noh, oikeastaan kaikkea. Olen luonteeltani tietyllä tapaa perfektionisti sekä tunnollinen. Juuri tuon tunnollisuuden takia minusta tuntuu vaikealta skipata treeni tai kieltäytyä työjutuista. Vaan oikeasti, mitä siitäkin saa, kun ajaa itsensä äärille? Näköjään hiirikäden ja penikkataudin.

Juoksijan tuntomerkki

Mistä tunnet sä juoksijan? No esimerkiksi siitä, että juoksija suunnittelee jatkuvasti uusia kisoja ja tapahtumia mihin lähteä. Mulla ei ole edes kisakausi 2018 vielä ohi ja silti katse on vahvasti suuntautunut kohti kautta 2019. Itse asiassa, mulla on kaikessa tekemisessä katse kohti tulevaa ja välillä on hankala elää tässä ja nyt. Mun pää toimii sillä tavalla, että helposti keksin kymmenen eri vaihtoehtoa, että miten jokin asia saattaa mennä.

Olen jo ilmoittautunut Tukholma Maratonille 2019 ja mietinnässä ovat muut matkat, eli vitonen, kymppi ja puolimaraton. Vitosen kisoja on aika hankalasti, joten yksi jo perinteeksi muodostunut tapahtuma tulee olemaan Color Obstacle Rush. Tästä on itse asiassa jopa harkinnassa, että kiertäisin nuo kaikki Suomen Color Obstacle Rush-tapahtumat. Idea putkahti tänä vuonna päähäni ja muutama kaveri oli heti messissä. Pitää tuossa vuoden vaihteen jälkeen vähän tunnustella, että saadaanko joukkuetta kasaan jokaiselle paikkakunnalle vai kierränkö yksin. Jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä on nyt niin hieno idea, että se on pakko toteuttaa!

Säilyin suhteellisen siistinä tämän vuoden Color Obstacle Rushissa.

Tänään keksin sitten, että voisin vetää niin sanotun virallisen vitosen Helsinki City 5:ssä. Pääsisi vihdoin kunnolla testaamaan, että mihin aikaan sen vitosen saa kiskottua. Nyt tiedän sen, että kymppi menee alle tuntiin, joten loogisesti ajateltuna vitosen pitäisi mennä reilusti alle puolen tunnin. Tuosta olisi pari viikkoa aikaa palautua maratonille. Vitonen on sen verran kevyt ja Color Obstacle Rushit ovat hupitapahtumia, että kyllä tuo onnistuu.

Kymppi aiheuttaa enempi pohdintoja. Helsinki10 oli ihan hauska tapahtuma tänä keväänä, joten se on jälleen yksi vaihtoehto. Toisaalta myös Midnight Run houkuttaa. Helsinki10:llä oli hyvä jänispalvelu, joten siellä voisi periaatteessa yrittää rikkoa ennätyksen, toisaalta Midnight Runilla on lähdöt tavoiteajan mukaan. Toisaalta, miten olisi molemmat? Kympin matka on mulle oikeastaan se ainoa matka, jolla haluan rikkoa ennätyksiä. Vitoset menevät käytännössä aina, puolimaratoneilla ja maratoneilla tavoite on päästä maaliin. Viimeksi sain kympin ajasta hippasen päälle 5 minuuttia pois. Valmentajani varoitteli jo, ettei välttämättä tuollaista parannusta tule toistamiseen. Toisaalta, se 55 minuutin alitus jäi niin pienestä kiinni, että jo 14 sekunnin parannus saisi minut riemuitsemaan.

Aika saatanallinen matka juostuna keskiviikon vk-treenissä

Puolimaraton, sellainen pitää ehdottomasti juosta vuonna 2019. Tänä vuonna en juokse tuota matkaa maanteillä, joten on sellainen tunne, että pitäisi palata niin sanotusti peruskisan ääreen. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi juosta talvella puolimaraton ja maraton, ja tähän olisi nyt yksi ratkaisu: Star Wars Virtual Half Marathon. Milloinhan minä luin tästä kyseisestä tapahtumasta ensimmäisen kerran... Joka tapauksessa kiinnostus heräsi sen verran vahvasti, että voisin jopa toteuttaa. Kysessä on tosissaan virtuaalinen puolimaraton, jonka voi juosta oman kunnon mukaan joko yhteen putkeen tai osissa. Suoritusaikaa on kolme kuukautta, tammikuusta maaliskuuhun. Eli juuri sitä talvijuoksua. Tuon voisi kuitata jonkun pitkän pk-lenkin yhteydessä ilman sen kummempaa tavoiteaikaa. Mulla on haave (jälleen kerran) päästä juoksemaan runDisneyn puolimaraton ihan paikan päälle Disneylandiin, mutta se reissu tulee maksamaan aika paljon, joten tämä on nyt lähin kosketus siihen.

Virallinen puolimaraton täytyy ehdottomasti saada tuon hupijuoksun lisäksi kalenteriin. Sekä HCR että Helsinki Half Marathon ovat liian lähellä Tukholman maratonia, joten yksi vaihtoehto on juosta puolimaraton Tampereella. Juoksin vuonna 2014 Tampere Maratonin järjestämän puolimaratonin, mutta tuolla on myös Tampere Puolimaraton. Pitää seurailla, että miten nuo ajoittuvat. Vähän veikkaan, että omat suunnitelmani huomioon ottaen Tampere Maratonin yleensä elokuussa juostava kisa sopisi aikatauluuni paremmin.

Maraton on tosiaan Tukholmassa. Kuulemma kannattaa juosta sama kisa toistamiseen, niin näkee kehityksen paremmin. Tästähän olen tainnut kirjoittaakin jo aiemmin. Yksi iso tavoite tuonne on juosta Västerbron silta. Aivan järkyttävä nousu reitin loppupuolella. Kunnon koetus.

Reeniä, reeniä

Viimeinen tavoite vuodelle 2019 olisi se ensimmäinen ultrajuoksu. Valmentajani pyysi pohtimaan jo valmiiksi tuon vuoden syksylle jotain tapahtumaa, jossa voi juosta 50-60 km. Vähän olen miettinyt jotain 6 tunnin juoksutapahtumaa ja katsoisi miten pitkälle siinä pääsee. Voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, jos mitään muuta ei löydy syksylle 2019. Toinen vaihtoehto on Tampereella juostava Wihan Kilometrit ja mennä 50 kilometrille sinne. Tässä on onneksi aikaa selvitellä noita ultrajuoksuja. Mitä olen vähän googlaillut suurin osa tuntuu olevan poluilla juostavia tapahtumia, enkä ole ainakaan vielä lämmennyt polkujuoksulle. Tai sitten juuri tuollaista, että annetaan tietty aikaraja, jonka ajan kierretään rataa ja katsotaan miten pitkälle pääsee. Sinällään tuo Wihan Kilometrit voisi sopia minulle hyvin, koska tuo juostaan kuitenkin kaupunkioloissa, vaikkakin kierretään tietyn pituista rataa.

Että ihan hyvältähän tuo juoksukausi 2019 alkaa näyttää. Fiksumpi varmaan keskittyisi siihen tämän kauden viimeiseen rutistukseen, eli KiipFit Trail Runiin ja vasta sitten miettisi tulevaa.

Henkisesti parempaa

Mulla oli viime viikonloppunan kaksi hyvin erilaista treeniä. Lauantaina oli lyhyt, 45 minuutin pk, mutta vähän kovemmilla tehoilla (keskisyke 150). Sunnuntaina oli vuorossa 105 minuutin pitkä pk ja matalalla teholla (keskisyke 145). Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti: juoksu tuntui henkisesti moelmpina päivinä todella kevyeltä. Palaan tähän pian.

Launtaina juokseminen oli helppoa ja kevyttä. Jalka nousi ja vauhti tuntui pysyvän tasaisena koko lenkin ajan. Ok, loppua kohden alkoi hiipua, mutta ei nyt pahasti. Juokseminen oli kivaa. Tein normaalit venyttelyt kotona ja nautin lenkin jälkeisestä raukeasta olosta.

No nousi se syke hieman lauantaina..

Sunnuntaina puolestaan... Heti ensi metreillä juokseminen tuntui hankalalta eikä jalka tahtonut nousta. Molemmat pohkeet tuntuivat jo kilometrin jälkeen siltä, kuin olisin juossut 40 ja vanha ystäväni penikkatauti ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Puolisen tuntia jaksoin juosta ja sitten oli jo vaihdettava kävelyyn. Sykkeet pysyivät koko ajan hallinnassa, mutta jos jalat eivät toimi, niin hankala se on juosta.

Vuosi sitten tuo kävelyyn vaihtaminen olisi ollut maailman loppu. Muistan tulleeni monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun en ollut jaksanut juosta koko aikaa. Toisaalta muistan varmaan ikuisesti sen tunteen, kun palasin ensimmäiseltä 90 minuutin lenkiltä ja olin jaksanut juosta koko matkan. Olin treenannut ensimmäistä kautta valmentajani kanssa ehkä pari kuukautta tuossa kohtaa. Kamalat ensimmäiset pari kuukautta. Jokainen tavoitteellisen juoksuharrastuksen aloittava tietää sen ensimmäisten ohjelmien aikaan esiintyvän tunteen: "Enkö muka oikeasti jaksa? Puoli tuntia juoksua ja tämä menee kävelyksi, naurettavaa!" No ei, en jaksanut.

Se hidas puurtaminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta. Hitaasti mutta varmasti se kunto alkoi parantua ja lenkit pidentyä sekä vauhti kasvaa. Jos vuosi sitten juoksin pk-lenkillä puolen tunnin aikana 3 kilometriä, tänä vuonna juoksen 4.

Juoksuvalmentajan avustuksella treenaaminen on selkeästi saanut myös pääni siihen tulokseen, ettei tarvitse mennä kovaa, kunhan vain menee. Jos pitää kävellä, niin sitten kävellään. Luulen myös, että se maraton auttoi myös saamaan henkisen puolen juoksemisesta kuntoon. Se ei ollut pelkästään fyysisesti raskas suoritus, vaan myös henkisesti. Tosin, vähän yllätyin, etten tainnut vihata juuri ketään sen matkan aikana... Joka tapauksessa, maratonilla on se 30 muuri, kun voimat tuntuvat loppuneen ja motivaatio kadonneen. Se hetki, kun sitä miettii jokaisella askeleella, että miksi tätä teen. Mitä järkeä tässä on? Itsellä tuo muuri oli pahimmillaan päällä välillä 32-40 km, osaltaan juuri siksi, kun en tiennyt miten paljon oli matkaa maaliin. Kun se kaunis 40 kilometrimerkintä tuli, tiesin, että tämä loppuu pian. Jostain löytyi ne viimeisetkin motivaation ja sisun rippeet, jotka kantoivat nestehukkaisen ruumiini maaliviivan yli.

Olen siis kokenut tähän astisen juoksuharrastukseni pahimman muurin ja voittanut sen. Nämä harjoituskauden treenit eivät tule olemaan noin pitkiä. En usko juoksevani kauden aikana 40 kilometriä, sillä pk-vauhtini on niin hidas. 30 kilometriä, ehkä. Saa nähdä kuinka pitkiksi lenkkini venyvät. Hyvä arvaukseni on, että pisimmät lenkit ovat yli sen 3 tuntia, mihin viime keväänä päästiin. Jo tuo 3 tuntia on pitkä aika taivaltaa sellaista kävelyvauhtia. Jos pitää välillä kävellä, sitten kävellään.

Ei se aina kulje. Sunnuntain lenkki oli aika kamala.

Tiedän, että vielä joku päivä nuo pitkät lenkit eivät tunnu enää missään, kunhan vain jatkan tavoitteellista juoksuharrastusta. Olen jo nyt päässyt siiihen pisteeseen, että puolimaraton matkana ei tunnu enää missään. Vielä pari vuotta sitten en uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin vain pääsi käymään. Ihan varmasti tulee vielä monta kertaa niitä päiviä, kun itken J:lle sitä, että lenkki ei taaskaan sujunut, mutta sellaista se on, minkäs teet.

Tänään minulla on ollut lepopäivä ja huomenna on 30 minuutin lenkki sekä lihaskuntotreeni. Lauantaina menen kaveriporukalla Helsinki City Triathlonille joukkueviestiin juoksemaan 3 kilometrin juoksuosuuden ja sunnuntaina on 2 tunnin pk matalalla sykkeellä. Pohkeet tuntuvat yhä jumittuneilta ja penikat jomottavat. Nyt otan rennosti viikon lenkit, jotta olen viikonloppuna täydessä terässä!