Tukholman maraton 2019

Sanotaan se nyt heti alkuun, että kulunut vuosi ei ole ollut juoksemisen osalta minulle se kaikista paras. On ollut pitkiä sairastelujaksoja sekä rasitusvammoja. Sairastuin maaliskuun alusta jälleen pitkään flunssaan ja seuraavan kerran pystyin kunnolla liikkumaan vasta pääsiäisenä. Sinällään oli siis ihme, että pääsin Tukholmaan vuonna 2019. Toisaalta, tein päätöksen, että lähden kokeilemaan. Menen maratonille, juoksen sen minkä pystyn ja nautin matkasta. Jos jää kesken, niin eipä harmita, tuli ainakin yritettyä.

Olen kyllä huomannut, että vammoista ja sairasteluista huolimatta kehitystä on tapahtunut. Vauhtini pk-lenkeillä on parantunut ja juoksu tuntuu muutenkin kevyemmältä. Kehitystä olisi varmasti tullut enemmän ilman pitkiä taukoja, mutta vaikeat jaksot kuuluvat elämään.

1.6.2019 järjestettiin 41. Tukholman maraton ja viime kesänä tehdyn päätöksen siivittämän olin siellä taas. Reitti oli lähes kokonaan sama kuin vuosi sitten, joten vertailua kahden maratonin välillä oli helppo tehdä. Muistissa oli suunnilleen ne hankalat kohdat ja kilometrit, joiden kohdalla nestehukka alkoi verottaa jaksamista. Jälkeen päin en voi kuin ihmetellä, millä sisulla vedin siinä kelissä maratonin kunnialla maaliin. Sama reitti oli tietyllä tapaa helpotus; tällä kertaa oikeasti tiesin mitä odottaa.

Valmiina lähtöön

Olin myöhemmässä lähtöryhmässä, eli klo 12:10 meidät lähetettiin matkaan. Tuosta hetkestä meni jälleen varmaan 5 minuuttia, että ylitin starttiviivan, sen verran paljon porukkaa oli liikenteessä. Olin tänä vuonna hyvin valmistautunut. Hiilaritankkaus oli onnistunut, nestetankkaus tosin meni vähän yli. Olin laittanut juoksukelloon keskitason vahvuuden gps-paikannukselle, ettei akku vahingossakaan loppuisi kesken. Otin myös langalliset kuulokkeet mukaan, jotta musiikki siivittäisi minut maaliin asti. Noh, kellon keskitason tarkkuus gps-paikannuksessa johti siihen, että Polarini mittasi reilut 3 kilometriä pidemmän matkan ja onnistuin hajottamaan oikean kuulokkeen, kun tungin piuhaa väkisin juoksuvyön taskuun. Kyllä sitä musiikkia yhdelläkin kuulokkeella kuunteli. Pääasia, ettei tarvinnut mennä ilman.

Minulla ei ollut tavoiteaikaa matkalle. Ajattelin, että 6 tuntia aikaa, mikäs tässä, nautitaan matkasta. Olin silti ensimmäisellä väliaika pisteellä noin minuuttia aiemmin kuin vuosi sitten. Vauhti oli alusta loppuun saakka kovempaa, joten ero kasvoi hiljalleen reiluun kymmeneen minuuttiin.

Siinä 15 kilometrin kohdalla iski ensimmäiset vaikeudet. Vasempaan polveeni alkoi sattua ja etenkin ylämäet olivat hankalia. Mietin hetken jopa keskeyttämistä, mutta päätin jatkaa vielä. Olin ajatellut, että jos keskeytän, niin teen sen jossain kohtaa, missä kohtaisin J:n, jotta voisimme yhdessä palata laivalle. 15 kilometrin kohdalta oli noin 10 kilometriä seuraavaan pisteeseen, jossa J oli ilmoittanut olevansa kannustamassa, sillä hänen oli hankala tulla Djurgårdeniin. Jatkoin matkaa hieman ihmeissäni siinä, ettei polvikipu varsinaisesti vaikuttanut vauhtiini. Olin edelleen edellä väliajoissa. Kun juoksin Djurgårdenista pois, kipu oli hellittänyt aika paljon, mutta sitten alkoi sade.

Vuosi sitten juostiin helteessä, tänä vuonna lämpöä oli noin 20 asetta vähemmän ja vesisadetta. Sade alkoi siinä noin klo 15 aikaan ja kesti hyvän tovin. Vettä tuli sen verran runsaasti, että kenkäni kastuivat ja sukat alkoivat hiertää. Tiedossa on siis irtoilevia kynsiä syksylle.

Massa veti todella hyvin.

Noin kilometrin 28 kohdalla minun oli otettava ylämäessä ensimmäiset kävelyaskeleet. Jatkoin juoksua heti nousun tasaannuttua. Jalkoja alkoi painaa, mutta henkinen puoli oli kunnossa. Tai noh, kieltämättä jossain kohtaa minulla oli vähän tyhmä olo. "Täällä me juostaan maratonia, onko tämä nyt edes järkevää puuhaa?" En nyt edelleenkään osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta mukavaa se oli! Keli ja kokemus varmasti vaikuttivat siihen, ettei pään kanssa ollut ongelmia. Ehkä siinä kilometrin 38 kohdalla alkoi väsyttää, mutta väsymys ei missään kohtaa tuntunut niin pahalta, että olisin edes harkinnut keskeyttämistä. Tuossa kohtaa silmissäni alkoi myös vilistä, joten koin järkevämmäksi kävellä hieman pidempiä jaksoja.

Jos vuosi sitten kävelin 42,2 kilometristä noin 7, tänä vuonna kävelyä kertyi korkeintaan 4-5 kilometriä. Varmaksi en osaa sanoa, sillä en mitenkään mitannut noita kävelyitä. Ennen viimeistä kahta kilometriä pisin kävelyni oli Västerbron silta, eli noin 500 metriä yhteen putkeen. Muuten pidin kävelyt tiiviinä, noin minuutin tai kahden pituisina pätkinä. 40 kilometrin kohdalla silmissä vilisi sen verran pahasti, että kävelin reilut puolitoista kilometriä. Tajun menettäminen lähes maaliviivalla ei kuulunut missään kohtaa suunnitelmiini. 500 metriä ennen maalia pistin taas juoksuksi, vaikkei minun edes pitänyt ottaa mitään loppukiriä. Sillä maalin näkemisellä on vain niin älytön vaikutus, se on pakko juosta. Lopulta ylitin maaliviivan ja loppuaikani oli 05:04:08.

Yli 12 minuuttia nopeampi kuin vuosi sitten.

Parannus oli huima ottaen huomioon olosuhteet. Luulen, että ehjällä treenikaudella olisin päässyt vihdoin alle 5 tunnin.  Tämä oli silti tähän hetkeen täydellinen suoritus, enkä muista, että olisin koskaan aiemmin ollut noin onnellinen maaliviivan ylityksestä. Jos vuosi sitten itkin nestehukkaa, tänä vuonna ne olivat ilon kyyneliä.

Virallinen maalikuva ja aidosti onnellinen maratoonari.

Tukholman maraton vuonna 2019 oli minulta täydellinen suoritus. Ok, kuten yllä mainitsin, nestetankkaus ennen kisaa meni yli ja jo ensimmäisten kilometrien kohdalla minun oli hankala pitää geelit ja juomat sisällä. En silti oksentanut, kiitos mukana olleiden suolan ja rypälesokerin. Viimeisen geelin otin noin 45 minuuttia ennen maalia, sen jälkeen en enää pystynyt ottamaan mitään.

Tällä hetkellä minua sattuu ihan joka paikkaan. Vasen polvi tuntuu ihan ok:lta, mutta oikea reisi on kipeä. Koko oikea jalkani oli jo ennen kisaa pakarasta asti jumissa, joten en muuta odottanutkaan kuin kipeän kintun. Ainakin kaksi kynttä irtoaa ja hiertymiä tuli jokunen eri puolille kehoa. Niitä en tosin huomannut kuin vasta kisan jälkeen suihkussa, kun lämmin vesi kirveli. Taisteluarpia, niitähän ne.

Seuraava isompi haaste on puolimaraton 24.8. juostavan Helsinki Maratonin yhteydessä, sitä ennen on pari lyhyempää matkaa. Viiden tunnin alittamista maratonilla pääsen kokeilemaan jo lokakuussa uudestaan, jolloin osallistun Vantaan maratonille, joka on oman kuvauksensa mukaan yksi Suomen tasaisimmista ja nopeimmin juostavista maratoneista. Tässä on reilut neljä kuukautta aikaa nipistää ajasta 5 minuuttia pois. Jos pysyn terveenä, niin tuon pitäisi kyllä onnistua.

-----

Ps. Päivitin blogin nimen. "Riikka juoksee" ei oikein tuntunut iskevältä. On tuossa sekin aspekti, että tässä olen koko ajan matkalla kohti sitä ensimmäistä ultraani (jos kaikki menee hyvin, se on Helsinki City Double vuonna 2020). Ultraaminen on ollut niin pitkän ajan unelmani, joten tämä kuvaa blogin sisältöä ehkä vähän paremmin.

Uusi vuosi, uudet juoksut

Sain jouluna 2018 parhaan joululahjan: 6,5 viikkoa kestänyt flunssa helpotti ja pääsin vihdoin hölkkäämään. Tein muutaman noin puolen tunnin testilenkin ennen kuin palasin treeniohjelmani pariin. Juokseminen on tuntunut aivan mahtavalta! Ei kipuja vasemmassa polvessa, ei epämääräisiä keuhko-oloja, pelkkää parhautta. Nyt olen liikkunut taas reilun viikon eikä tätä riemua voi ymmärtää varmaan kukaan muu kuin aktiiviliikkuja, joka on olosuhteiden pakosta joutunut olemaan liikkumatta 6,5 viikkoa lähes kokonaan sen lisäksi että noita 6,5 viikkoa edeltävät treenijaksot ovat menneet totaalisesti penkin alle johtuen rasitusvammasta sekä jo kertaalleen sairastetusta flunssasta. Puuh, pitkä lause. Joka tapauksessa pystyn taas liikkumaan, mikä tarkoittaa, että koitan jälleen kerran ylläpitää tätä blogia. Suoraan sanottuna tuon tauon aikana mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. "Rakas blogi, tänään tuli kuluneeksi jo neljä viikkoa siitä, kun sairastuin." Joo, ei kiitos.

Vaihdoin tänään muutaman sanan Minnan kanssa sähköpostilla tulevan kevään ohjelmasta. Pääsen vihdoin lisäämään pitkille lenkeille hölkkää muutenkin kuin alamäkiin, mutta ainakin seuraavat neljä viikkoa ne ovat kävelyä. Jatkamme myös valmennussopimusta kesän yli ja varoitin, että todennäköisesti haluan jatkaa senkin jälkeen. Mulla on tällä hetkellä neljä juoksutapahtumaa vuodelle 2019 varmoina: Helsinki10, HCRD 5km (samana päivänä juoksen myös Minimarathonin 5-vuotiaan O:n kanssa), Tukholma Marathon sekä Helsinki Marathon (puolimaraton). Näiden lisäksi edelleen harkitsen sitä Color Obstacle Rush-kierrosta, mikä tekisi 7 juoksutapahtumaa kesälle. Helsinki ja Oulu ovat todennäköiset, mutta entäs nuo 5 muuta? Hmm, hmm... Noh, tämän kuun aikana teen päätöksen niistä.

Oli muuten hankala muistella, että mihis kaikkeen sitä on tullut ilmoittauduttua. Helsinki City 5:n ja Helsinki Marathonin puolikkaalle ilmoittauduin tuon megaflunssan aikana. Mulla oli taudin alussa kaksi antibioottikuuria putkeen ja olin välillä todella pihalla kaikesta, joten olenko tajuamattani ilmoittautunut esimerkiksi Pohjoisnavalla juostavaan maratoniin? Toivottavasti en.

Ihan vahingossa ilmoittauduin...

Tämän hetken iltalukemista

Löysin työpaikkani kirjastosta Juha Hietasen kirjan Seikkaulujuoksija, joka kertoo Jukka Viltasen urakasta juosta Saharan halki. Yksin. Kahden lapsen kanssa hetket lukea ovat vähissä, joten olen saanut luettua ehkä 30 sivua, mutta olen jo nyt saanut ideoita (sieltä minä tuon Pohjoisnapa-maratonin bongasin), mutta myös kokenut oivalluksia.

Aloin miettiä tätä omaa juoksuharrastustani. En todellakaan ole se nopein juoksija ja tiedän, etten tästä syystä välttämättä saa juostua kaikissa kuudessa maailman suurista maratoneista. Etenkin noihin Yhdysvalloissa juostaviin on monessa aikarajat, mitkä pitää alittaa, että on edes mitään saumaa päästä. En juokse muista mitaleista, kuin siitä minkä kaikki maaliin päässet saavat.

Tämä sai ajattelemaan. Pitäisikö ajan sijaan keskittyä enempi siihen miltä juokseminen tuntuu?

Toisaalta, mitä väliä? Juoksen, koska se on kivaa. Etenkin nyt talvella olen nauttinut juoksemista. Viime talvena turhauduin monta kertaa talvijuoksuun, koska se on niin hemmetin raskasta kesäjuoksuun verrattuna, mutta siinäpä se talvijuoksun hienous onkin. Kuluneena syksynä oikein odotin lunta ja pakkasta. Minulle sää ei ole koskaan ollut mikään este juosta. Yksi parhaista viime kauden lenkeistä oli juuri talvella. Teillä oli ainakin 10cm auraamatonta lunta ja lisää satoi vaakatasossa. Lenkin pitkuus oli 45-60 minuuttia, en muista enää tarkkaan. Lopussa vain nauroin pääni sisällä, että olen se minäkin hullu, kun tästä nautin.

Olisi ihana jos voisin keskittyä vain talvijuoksuun, mutta koska en asu napajäätiköillä, niin neljä vuodenaikaa käy myös. Haluan silti ehdottomasti juosta talviolosuhteissa maratonin. Ehkä aluksi joku itse mitattu ja äärimmäisen epävirallinen. Minulla ei todellakaan riitä rahat noihin napajäätiköiden juoksutapahtumiin. Toivon silti, että joku kaunis päivä pääsisin joko Pohjois- tai Etelänavalle juoksemaan.

Parasta talvijuoksussa: Kaikki...

...vaikka kerrospukeutuminen saakin oloni tuntemaan itseni Michelin-ukoksi (ylärkopassa tuossa kuvassa neljä kerrosta pitkiä hihoja)

Mietin myös tätä blogia ja tarvitsen jotain suunnitelmallisuutta tämän kirjoittamiseen. Tämä nyt vain on paras keino pitää yllä omia tuloksia ja suunnitelmia. En yleensä jaksa treenin jälkeen kirjoittaa mitään, niin voisin yrittää ottaa tavaksi päivittää lepopäivinä. Ongelma tulee puolestaan siinä, että saan parhaan kirjoitusideani lenkillä. Instagramista bongasin eräältä juoksubloggaajalta idean kirjoittaa nämä ideat käsin ylös. Se saattaisi toimia.

"Joskus tulee vaikeita aikoja ja ne pitää vaan kestää"

Ollaan yhden ystäväni kanssa heitetty tuota otsikossa olevaa lausetta ympäriinsä. Hän on kuullut sen omalta personal traineriltaan ja vihaamme molemmat tuota lausetta yhtä paljon. Se on ärsyttävä, se on epäsympaattinen ja sen sanoma on tyyliä "suck it, bitch." Ja se on totta ja se siinä ehkä ärsyttää eniten.

Tämä koko syksy on ollut yhtä vaikeaa aikaa. Ensin tuli se rasitusvamma, sitten alkoi sairastelukierre. Viimeisimmän päivityksen jälkeen iski ensimmäinen flunssa ja sitä keski reilun viikon. Se ei todennäköisesti missään kohtaa kunnolla parantunut, sillä mun keuhkot jäivät ikävän tuntuisiksi. Ne olivat kipeän tuntuiset ja hengästyin helposti. Aloin epäillä allergisen astmani kehittyneen astmaksi. Pystyin silti kevyesti juoksemaan.

Viimeisin juoksulenkki heitetty 13.11.2018

Sitten pari viikkoa ensimmäisen taudin päättymisen jälkeen iski toinen. Kuoleman tauti, kamalista kamalin. Mulle ei helpolla nouse kuume, mutta tämä tauti nosti kuumeen. Pari viikkoa sitten eräs lauantai meni 37,8 asteen kuumeessa, mutta se laski nopeasti 37,2 asteeseen ja siitä normaalilämmön puolelle. Olisi voinut kuvitella, että kuumeen lasku olisi auttanut nopeasti. No ei. Mun kurkku oli monta päivää niin kipeä, että jouduin ottamaan särkylääkettä ja molemmat korvani tulehtuivat. Oikea niin pahasti, että olin viikon saikulla ja söin kaksi viikon pituista antibioottikuuria. Näistä viimeinen päättyi sunnuntaina ja onko korva parantunut? No, tavallaan. Enää en toivo, että voisipa korvalla niistää, mutta tuo rutisee ja tinnittää edelleen.

En ole pystynyt yli kahteen viikkoon oikein treenaamaan. Kävin viikko sitten tiistaina puolen tunnin kävelyllä ja se tuntui vielä liian raskaalta. Eilen kävin jo puolentoista tunnin kävelyllä ja se tuntui jo hyvältä. Puolet matkasta kävelin ystävän kanssa ja juttelimme käytännössä koko ajan. Ei tuntemuksia keuhkoissa eikä hengästymistä. Parasta.

Todella ohit lumikerros piristi sunnutaikävelyllä

Tämä syksy on turhauttanut todella paljon. Olen hylännyt jo kaikki tavoitteeni 2019 Tukholman maratonille. Tai en kaikkia. Ainoa tavoite on päästä maaliin. Olen onnellisin ihminen, jos ylitän maaliviivan ajassa 5h 59min, se riittää! Olen myös joutunut hylkäämään ajatuksen, että juoksisin syksyllä 2019 ensimmäisen ultran. Se saa siirtyä seuraavalle keväälle, eli ensimmäinen ultrani olisi sitten se haaveilemani Helsinki City Double keväällä 2020.

Se hyvä puoli sairastamisessa on, että on aikaa ajatella näitä juttuja. Tein myös viimein päätöksen vuoden 2019 puolimaratonista ja ilmoittauduin Helsinki Maratonille 24.8.2019 aika lailla heti sen jälkeen kun julkistivat, että samana päivänä juostaan myös 10km sekä puolimaraton. Olen taas sen 24 euroa köyhempi, mutta se unohtuu kun saa jalkaa toisen eteen.

Puolimaratonille on nyt ilmoittauduttu

Jatkuva sairastaminen ja lepo alkaa turhauttaa. Jossain vaiheessa turhautuminen meni ihan siihen pisteeseen, etten halunnut kuulla muiden treenijuttuja. Seurasin vain kun makasin sohvalla ja miten kunto rapistui, kun en jaksanut tehdä muuta. Tokihan minä sen järjen tasolla  tiedän, että kun pohjakunto on hyvä, niin ei se kunto paljoa huonone, mutta eipä se juuri lohduta.

Vaan kyllä tämä tästä. Tämän viikon treenit kävelen ja jos kunto sallii, ensi viikosta alkaen kokeilen taas vähitellen sitä juoksua. Se vaan, että tämä jatkuva kävely alkaa jo kyllästyttää. Just ennen toista flunssaa Minna kyseli multa, että olenko pystynyt pitkillä lenkeillä yhtään juoksemaan. No olin, mutta saa nähdä milloin pääsen taas juoksemaan. Kaipaan niitä todella pitkiä ja matalalla sykkeellä juostavia lenkkejä, jotka tylsistyttävät, mutta saavat tulosta aikaan.

Kuumetta 37,8 astetta ja sohvan pohja

Takaisin bisnekseen

Se oli täysin tahallisen tökerö suomennos, mutta sopii aiheeseen. Jäänyt blogin pitäminen nyt vähemmälle ja se on johtunut omasta tylsistymisestä. Tässä on nyt kuukauden päivät siitä polvivammasta ja viime viikolla pystyin ensimmäistä kertaa juoksemaan. Kipuja ei onneksi ole ollut, joten tällä viikolla olen saanut jopa ihan treeniohjelman luvalla juosta. Pitkät lenkit ovat edelleen sauvakävellen, mutta nämä 30-60 minuutin juoksulenkit ovat tehneet niin hyvää!

Vaihtelu virkistää, ainakin hetkeksi

Kävin aika nopeasti vamman syntymisen jälkeen jalkaterapeutilla. Minulla on kuulemma pohkeet jumissa ja heikkoutta jalkapohjien lihaksissa. Suoraan sanottuna kumpikaan noista ei tullut yllätyksenä. Terapeutin mukaan nuo jumit saattavat mennä niin pahaksi, ettei sitä enää edes huomaa. Siinä pisteessä en ole onneksi vielä, sillä olen kyllä huomannut etenkin ne kerrat, kun pohkeet ovat olleet kunnolla jumissa. Silloin ei meinaa jalka nousta ja penkikkatauti iskee päälle. Polvivamman syyksi hän arvioi rasitusvammaa, joka on syntynyt liian äkillisestä ja kovasta rasituksesta. Senkin arvasin. Sain hyviä ohjeita, millä voin vahvistaa jalkaterää ja hieroa pohjetta. Kireyden poistumisen pitäisi auttaa myös niihin penikoihin. Parin viikon päästä menen uudelleen, silloin pitäisi katsoa iskutusharjoitteita, joiden avulla voisin jatkossa välttää nuo rasitusvammat.

Polvituesta tuli hyvä ystäväni. Ei tuo tukeni mikään maailman tukevin ole, mutta se näemmä riitti, sillä sen kanssa polvesta alkoi hiljelleen tulla kivuton. Pari päivää pidin sitä käytännössä kellon ympäri Terapeutti ei kieltänyt sen käyttöä, mutta totesi, että siitä olisi hyvä päästä nopeasti eroon. Ja olen kyllä päässytkin, en tarvitse sitä enää koko aikaa. Itse asiassa, polvi on kipeimmillään jos istun pitkiä aikoja paikoillani. Kävin kaverin kanssa elokuvissa viikko sitten ja polveen sattui koko leffan läpi. Kivut loppuivat melkein heti kun pääsin penkistä ylös.

Ikivanha polvituki, joka auttaa paremman puutteessa.

Takaisin siihen tylsistymiseen. Taisin viimeksi kirjoittaa, että se sauvakävely oli mukavaa. Joo, mukavaa vaihtelua. Mutta kun vain kävelee ja kävelee ja kävelee, niin pää alkaa toimia hassusti. Aloin miettiä, että nyt ei kyllä tule kehitystä ja minun pitäisi juosta. Monet lenkit menivät sillä, että kuvittelin itseni juoksemassa, mutta oikeasti pidättelin itseäni, etten alkanut pinkoa liikoja. Viime sunnuntain kahden tunnin sauvakävelylenkki teki henkisesti tiukkaa. Olisin voinut heittää ne sauvat järveen, oikeasti. Se on jännä, kaksi tuntia on aina kaksi tuntia eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka juoksisi. Silti se juokseminen on mielekkäämpää ja aika tuntuu kuluvan nopeammin.

Kuten yllä sanoin, tällä viikolla olen saanut taas juosta. Ohje oli lopettaa heti jos tuntuu kipua. Onneksi sitä ei ole tuntunut, ei ole siis tarvinnut vaihtaa kävelyksi. Ok, ylämäkiä olen kävellyt, mutta muuten saanut juostua. En taida niistä sauvakävelyistä vielä päästä eroon, mutta ehkä ne käyvät juurikin vaihtelusta.

Tämän päivän lenkki tuntui taas hyvältä ja mielekkäältä

Oli tämän päivän lenkin jälkeen mukava huomata, ettei se kehitys ole ainakaan takapakkia ottanut tämän kävelyvaiheen aikana. Tänään juoksin pitkästä aikaa yli 4 kilometriä puoleen tuntiin, keskisyke oli 147 ja maksimi 159, tavoite oli pitää syke alle 150. Syke tuntui siis pysyvän oikeissa lukemissa ja nousi ainoastaan ylämäissä. Keskivauhti oli 7:26 min/km ja maksimivauhti 5:34 min/km. Ja se fiilis lenkin jälkeen... En voinut ajatella muuta kuin, että rakastan tätä hommaa. Kyllä tämä juokseminen on vaan meikän juttu.

Venyy ja taipuu... ehkä vielä joskus

Harrastin oikeastaan koko teini-ikäni tanssia. Ja ihan kaikkea mikä mahtui baletin ja hiphopin välille. Minulla saattoi olla päivässä kolme tanssituntia putkeen ja kävin tunneilla varmaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Lienee varmaan sanomattakin selvää, että 16-vuotiaan Riikan liikkuvuus oli ihan eri tasoa kuin 32-vuotiaan Riikan. Spagaatti meni lämmittelemättä ja sain kosketettua varpailla päätäni, kun kädellä nostin jalkaa selän takaa (mulla on joskus ollut kuva tuosta tempusta, harmittaa, kun ei löytynyt enää). Lukion loppupuolella se tanssiharrastus alkoi hiljalleen jäädä samoin kroppa alkoi kangistua. Ei mene spagaatti enää, ei lähellekään ja joku siltakaato tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.

Olen tässä nyt hyvän tovin J:lle surkutellut sitä, kun ei ole oikein liikkuvuutta. Se vähäkin katosi kahden raskauden myötä. Etenkin L:n odotus teki hallaa liikkuvuudelle, sillä kärsin varmaan puolet raskaudesta iskiaasta. Silleen tosi kiva, pahoinvointi lakkasi puolivälissä ja tilalle tuli iskias, jonka takia en meinannut välillä öisin päästä sängystä ylös. Neuvolassa vain sanoivat, että eipä tälle nyt oikein mitään voi tehdä, tsemppiä, kyllä se loppuu kun vauva syntyy. No, niin se loppuikin, mutta ei paljoa lohduttanut noina öinä, kun en tahtonut päästä ison mahan ja kipeän selän kanssa sängystä ylös.

Jotenkin tuo venyttely ja liikkuuvuden harjoittelu sitten vain unohtui. Kyllähän mulla lukee treeniohjelmassa monessa ruudussa, että "kehonhuolto", mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa sitten. (Sori Minna, oon ihan tuhottoman huono tuossa osiossa, koitan skarpata jatkossa.) Osittain ehkä nyt uskalluksesta kiinni, kun siitä on vähän päälle puolitoista vuotta, kun hajotin selkäni.

Perjantain fiiliksen, kun loppuviikon treenit peruuntuivat miniflunssan takia

Uskon julkisiin ilmoituksiin, sen voimalla sain maratonin juostua. Kokeillaan siis nytkin: Lisään venyttelyä sekä liikkuvuusharjoitusta päiviini. Mulla on kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka vaihtoivat nyt syksystä uuteen päiväkotiin, joten tauteja on luvassa. Tämän loppuviikon juoksutreenit peruuntuivat, kun mun kurkku tuntui perjantaina hieman kipeältä, mutta ei mitään sellaista, ettenkö voisi esimerkiksi venytellä.

Voiko sitten yli 30-vuotias oppia spagaatin? Totta kai voi, ainakin jos mun personal trainerina työskentelevään siskoon on uskominen. Mulla ei pitäisi olla mitään esteitä sille, muuta kuin oma maltti. Varmasti kehitys tulee olemaan hitaampaa, kuin silloin 16-vuotiaana, mutta jos vain jaksan säännöllisesti harjoitella, niin uskoisin spagaatin tulevan vuoden sisällä. Eikä tässä nyt ole kyse pelkästään tuosta spagaatista, vaan myös siitä, että oikean jalan kireys saattaisi poistua siinä samalla.

Tein Pinterestiin taulun, jonne kerään näitä venyttelyohjeita. Sieltä löytyy todella kivasti kaikenlaisia "jos tavoitteesi on tämä, treenaa tätä" ohjeita. Sen verran olen jo skarpannut viime kauteen verrattuna, että nyt jopa venyttelen jokaisen lenkin jälkeen. Reidet, pohkeet, pakarat... Etenkin nuo pohkeet tahtovat jumitella, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti juoksemiseen. Toisaalta taas, ehkä nuo välillä edelleen itsestä ilmoittavat selkäkivutkin katoaisivat, jos selän liikkuvuus olisi parempi.

Tein tänään ensimmäisen laajemman venyttelytreenin ja huhhuh. Ei ole keho enää tottunut moiseen hommaan. Alkoi heikottaa ja koko kropassa tuntui, miten veri alkoi kiertää. Testasin myös sen spagaatin ja kaukana se vielä on, mutta en nyt sanoisi, että mahdoton. Tämä taisi olla aikanaankin se lähtötaso, josta sitten vihdoin sain sen tehtyä. Täytyy säännöllisesti venytellä sekä seurata kehitystä. Ehkäpä kuvaan aina jokaisen kuun alussa, että mikä on tilanne, onko tultu milliäkään alaspäin.

Tästä se lähtee

Suunnitelmana on siis ottaa kunnon venyttelyt aina treenien jälkeen. Ei mitään nopeita ja pakollisia 10 sekunnin pitoja, mutta ei toisaalta myös mitään rikkovia venytyksiä. Kehonhuoltopäivinä sitten laajemmat ja kokonaisvaltaisemmat venytykset. Pitää varmaan ottaa noita tanssiaikojen harjoitteita mukaan kuvioihin, niillä saa ainakin selän liikkuvuutta lisättyä.

Olisko treenikauden 2018-2019 teemana siis laittaa koko akka kuntoon? 2017-2018 teemana oli suorittaa se maraton ja nyt tiedän pystyväni siihen. Joten katsotaan, vuosi aikaa. Meneekö 1.9.2019 spagaatti jälleen?

Juoksijan tuntomerkki

Mistä tunnet sä juoksijan? No esimerkiksi siitä, että juoksija suunnittelee jatkuvasti uusia kisoja ja tapahtumia mihin lähteä. Mulla ei ole edes kisakausi 2018 vielä ohi ja silti katse on vahvasti suuntautunut kohti kautta 2019. Itse asiassa, mulla on kaikessa tekemisessä katse kohti tulevaa ja välillä on hankala elää tässä ja nyt. Mun pää toimii sillä tavalla, että helposti keksin kymmenen eri vaihtoehtoa, että miten jokin asia saattaa mennä.

Olen jo ilmoittautunut Tukholma Maratonille 2019 ja mietinnässä ovat muut matkat, eli vitonen, kymppi ja puolimaraton. Vitosen kisoja on aika hankalasti, joten yksi jo perinteeksi muodostunut tapahtuma tulee olemaan Color Obstacle Rush. Tästä on itse asiassa jopa harkinnassa, että kiertäisin nuo kaikki Suomen Color Obstacle Rush-tapahtumat. Idea putkahti tänä vuonna päähäni ja muutama kaveri oli heti messissä. Pitää tuossa vuoden vaihteen jälkeen vähän tunnustella, että saadaanko joukkuetta kasaan jokaiselle paikkakunnalle vai kierränkö yksin. Jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä on nyt niin hieno idea, että se on pakko toteuttaa!

Säilyin suhteellisen siistinä tämän vuoden Color Obstacle Rushissa.

Tänään keksin sitten, että voisin vetää niin sanotun virallisen vitosen Helsinki City 5:ssä. Pääsisi vihdoin kunnolla testaamaan, että mihin aikaan sen vitosen saa kiskottua. Nyt tiedän sen, että kymppi menee alle tuntiin, joten loogisesti ajateltuna vitosen pitäisi mennä reilusti alle puolen tunnin. Tuosta olisi pari viikkoa aikaa palautua maratonille. Vitonen on sen verran kevyt ja Color Obstacle Rushit ovat hupitapahtumia, että kyllä tuo onnistuu.

Kymppi aiheuttaa enempi pohdintoja. Helsinki10 oli ihan hauska tapahtuma tänä keväänä, joten se on jälleen yksi vaihtoehto. Toisaalta myös Midnight Run houkuttaa. Helsinki10:llä oli hyvä jänispalvelu, joten siellä voisi periaatteessa yrittää rikkoa ennätyksen, toisaalta Midnight Runilla on lähdöt tavoiteajan mukaan. Toisaalta, miten olisi molemmat? Kympin matka on mulle oikeastaan se ainoa matka, jolla haluan rikkoa ennätyksiä. Vitoset menevät käytännössä aina, puolimaratoneilla ja maratoneilla tavoite on päästä maaliin. Viimeksi sain kympin ajasta hippasen päälle 5 minuuttia pois. Valmentajani varoitteli jo, ettei välttämättä tuollaista parannusta tule toistamiseen. Toisaalta, se 55 minuutin alitus jäi niin pienestä kiinni, että jo 14 sekunnin parannus saisi minut riemuitsemaan.

Aika saatanallinen matka juostuna keskiviikon vk-treenissä

Puolimaraton, sellainen pitää ehdottomasti juosta vuonna 2019. Tänä vuonna en juokse tuota matkaa maanteillä, joten on sellainen tunne, että pitäisi palata niin sanotusti peruskisan ääreen. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi juosta talvella puolimaraton ja maraton, ja tähän olisi nyt yksi ratkaisu: Star Wars Virtual Half Marathon. Milloinhan minä luin tästä kyseisestä tapahtumasta ensimmäisen kerran... Joka tapauksessa kiinnostus heräsi sen verran vahvasti, että voisin jopa toteuttaa. Kysessä on tosissaan virtuaalinen puolimaraton, jonka voi juosta oman kunnon mukaan joko yhteen putkeen tai osissa. Suoritusaikaa on kolme kuukautta, tammikuusta maaliskuuhun. Eli juuri sitä talvijuoksua. Tuon voisi kuitata jonkun pitkän pk-lenkin yhteydessä ilman sen kummempaa tavoiteaikaa. Mulla on haave (jälleen kerran) päästä juoksemaan runDisneyn puolimaraton ihan paikan päälle Disneylandiin, mutta se reissu tulee maksamaan aika paljon, joten tämä on nyt lähin kosketus siihen.

Virallinen puolimaraton täytyy ehdottomasti saada tuon hupijuoksun lisäksi kalenteriin. Sekä HCR että Helsinki Half Marathon ovat liian lähellä Tukholman maratonia, joten yksi vaihtoehto on juosta puolimaraton Tampereella. Juoksin vuonna 2014 Tampere Maratonin järjestämän puolimaratonin, mutta tuolla on myös Tampere Puolimaraton. Pitää seurailla, että miten nuo ajoittuvat. Vähän veikkaan, että omat suunnitelmani huomioon ottaen Tampere Maratonin yleensä elokuussa juostava kisa sopisi aikatauluuni paremmin.

Maraton on tosiaan Tukholmassa. Kuulemma kannattaa juosta sama kisa toistamiseen, niin näkee kehityksen paremmin. Tästähän olen tainnut kirjoittaakin jo aiemmin. Yksi iso tavoite tuonne on juosta Västerbron silta. Aivan järkyttävä nousu reitin loppupuolella. Kunnon koetus.

Reeniä, reeniä

Viimeinen tavoite vuodelle 2019 olisi se ensimmäinen ultrajuoksu. Valmentajani pyysi pohtimaan jo valmiiksi tuon vuoden syksylle jotain tapahtumaa, jossa voi juosta 50-60 km. Vähän olen miettinyt jotain 6 tunnin juoksutapahtumaa ja katsoisi miten pitkälle siinä pääsee. Voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, jos mitään muuta ei löydy syksylle 2019. Toinen vaihtoehto on Tampereella juostava Wihan Kilometrit ja mennä 50 kilometrille sinne. Tässä on onneksi aikaa selvitellä noita ultrajuoksuja. Mitä olen vähän googlaillut suurin osa tuntuu olevan poluilla juostavia tapahtumia, enkä ole ainakaan vielä lämmennyt polkujuoksulle. Tai sitten juuri tuollaista, että annetaan tietty aikaraja, jonka ajan kierretään rataa ja katsotaan miten pitkälle pääsee. Sinällään tuo Wihan Kilometrit voisi sopia minulle hyvin, koska tuo juostaan kuitenkin kaupunkioloissa, vaikkakin kierretään tietyn pituista rataa.

Että ihan hyvältähän tuo juoksukausi 2019 alkaa näyttää. Fiksumpi varmaan keskittyisi siihen tämän kauden viimeiseen rutistukseen, eli KiipFit Trail Runiin ja vasta sitten miettisi tulevaa.

Helsinki City Triathlon, joukkueviesti

Mulla on näitä haaveita, mitä tulee kestävyysurheiluun, kuten esimerkiksi se ultran juokseminen. Haluan nähdä ja kokea itse sen, mihin tämä kroppa pystyy. Sillä, jos nyt totta puhutaan, ihmiskroppa pystyy aika huikeisiin suorituksiin. Yksi tällainen haave on olympiamatkan triathlon, eli 1,5 km uintia, 40 km pyöräilyä ja 10 km juoksua. Pitäisi alkaa uimaan, niin tuo voisi oikeasti olla jopa mahdollinenkin.

Ensimmäinen kosketukseni triathloniin oli Helsinki City Triathlonin ja naisten joukkueviesti. Yksi ui, yksi pyöräili ja minä juoksin. Matkat olivat 300 m uinti, 9 km pyöräily ja 3 km juoksu, eli aika helppo matka. Kaverini pyysi mukaan puolisen vuotta sitten ja hetken pohtimisen jälkeen suostuin. Meni pari päivää ja meillä oli koko joukkue kasassa. Uimarimme Anna on pariin otteeseen osallistunut tohon kisaan yksilömatkaan, minä ja pyöräilyosuuden hoitanut Paula olimme ensikertalaisia.

Oikealla Anna (uinti), keskellä Paula (pyöräily) ja vasemmalla minä (juoksu)

Pari viikkoa sitten pidimme strategiapalaverin, jossa Anna kertoi vähän kisajärjestelyistä ja käytännöistä. Katsoimme myös reittikarttaa, sillä etenkin vaihtopisteet piti olla tarkasti tiedossa. Asetimme myös realistisen tavoitteen: kunhan ei olla viimeisiä. Hauskaahan tuonne mentiin pitämään, ei sillä sijoituksella niin väliä.

Kisapaikkana oli Helsingin Uimastadionin ympäristö. Kyllä tuli moneen otteeseen kerrattua sitä jo laadittua strategiaa ja miten vaihdot hoidetaan. Meidän sarjan lähtö oli klo 17:40 (todellisuudessa 17:50, lähtö oli vähän myöhässä), mutta olimme hyvissä ajoin paikalla. Se oli hyvä päätös, ehdittiin vähän nähdä muita kilpailijoita, tutkia reittiä ja jännittää. Naureskeltiin, että ilmoittaudutaan joku vuosi SM-kisan masters-sarjaan. Menee tosiaan vielä pari vuotta, sillä masters-sarjan yhteenlasketun iän tulee olla 130 vuotta. Tällä hetkellä meidän joukkueen yhteenlaskettu ikä on nippa nappa yli 100 vuotta.

Toisella kierroksella

Itse kisa meni mielestäni hyvin. Katsoin uinnin lähdön ennen kuin siirryin odottamaan omaa vaihtoani. Hetken siinä sai tosiaan odotella ennen omaa lähtöä. Vaihto saatiin nopeasti suoritettua ja lähdin matkaan. Reitti oli tosiaan 3 km pitkä, joten täysillä mentiin. Maksimivauhtini laski parhaimmillaan sinne 4 minuutin/km puolelle. Tasaisella maalla olisin varmaan päässyt ekan kilsan alle 5 minuuttiin, mutta tuo reitti oli todella haastava noin lyhyelle matkalle. Tiukkoja nousuja ja jyrkkiä laskuja.

Maaliviivan ylitys on aina hieno hetki

Meidän joukkue taisi olla sijalla 7/9 omassa sarjassamme, kun pääsin maaliin. Pari sijaa meni siinä sivuun, kun kengännauhani aukesi kesken ensimmäisen kierroksen. Sellainen pieni harmitus jäi, ja tuo näkyy kilometriajoissani. Kilometrit 1 ja 3 menivät molemmat reilusti alle 6 minuutin, mutta tuo kilometri 2 meni aikaan 6:02 min/km. Noh, sellaista sattuu. Ei siltikään oltu viimeisiä, joten saavutimme omat tavoitteemme. Maksimisyke nousi päälle 200 ja keskisyke oli 168. Kuten sanoin, tiukkoja nousuja.

Nyt mietin, että riittäisivätkö rahkeet osallistua yksilökilpailuun tuolla vuoden päästä? Kyseessä on kuitenkin hupitapahtuma, jossa ei ole välineistöllä niin väliä. Ehkä sen 300 m jaksaisi myös uida. Tai noh, jaksanhan minä, mutta ei se todellakaan mitään nopeaa menoa ole. Ja todellakin lähden perhematkalle, kun O ja L ovat tarpeeksi isoja, eli molemmat osaavat sekä uida että pyöräillä kunnolla.

Suorituksen jälkeinen tankkaus, parasta aina

Luulen, että tuo olympiamatkan triathlon jää sellaiseksi kauniiksi haaveeksi. Tämä oli kuitenkin hauska kokemus. Ensi kosketukseni triathloniin. Vähän jäi sellainen maku suuhun, että mieluummin kuitenkin juoksen pitkää matkaa hitaampaa vauhtia, kuin lyhyttä matkaa täysillä. Taisin jopa maaliin päästyäni sanoa ihan suoraan, että "olipa paskaa." Olihan se, mutta silleen hyvällä tavalla. On se jollain tavalla helpompi juosta sitä pidempää matkaa. Helpompi pitää vauhti tasaisena ja sitähän se on mitä minä treenaan.

Tukholma Maraton 2018

Kesäkuun 2. päivä lauantaina juoksin vihdoin sen haaveilemani ensimmäisen maratonin. Sääennusteet lupasivat koko päivälle ankaraa hellettä, joten olin varautunut siihen, etten ehkä saavuttaisi aikatavoitettani, eli alle 5 tuntia. Myös valmentajani sanoi tätä samaa kuultuaan noista ennusteista. "Nyt teet niin, että unohdat kaikki aikatavoitteet ja keskityt pääsemään maaliin, se on niin rankka helle, mutta se on sama kaikille." Samaa sanottiin myös maratoninfossa: "Ei kannata mitään ennätyksiä tavoitella." Jonkin ihmeen kautta onnistuin pitämään tämän mielessä. Kai se lähtöalueen lämpömittarin +31 lukema sai sen aikaan.

Odottamassa lähtöä, vielä jaksaa hymyillä.

Tämä oli ensimmäinen maratonini ja olen vielä aloittelija kestävyysjuoksussa, joten olin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Muuten ei mitään väliä, mutta tuolta perältä oli turhan pitkä matka strattiviivalle. Yritin alussa seurata 4:30 jänistä, mutta jouduin nopeasti hylkäämään tämän ajatuksen, helle oli liian kova. Menin oman fiiliksen mukaan.

Ensimmäisen 15 kilometrin aikana ei ollut sitä fiilistä. Mitä nyt se kirottu nestehukka alkoi melko varhaisessa vaiheessa ilmoittaa itsestään päänsärkynä. Pienet jomotukset menivät aina ohi, kun join; juoma pisteitä oli parin kilsan välein, joten hyvin sain tankattua. Jälkikäteen voi todeta, että olisipas pitänyt juoda vielä vähän enemmän, sekä vetää enempi suolaa. Joka tapauksessa, alkumatka oli suhteellisen mitäänsanomaton. Outoa, olinhan sentään sillä ekalla maratonillani.

15 kilometrin jälkeen se iski. Nimittäin outo euforian tunne. Olin onneni kukkuloilla ja juokseminen oli parasta ikinä! Mulla on ihan paras treenilista Spotifyssa ja se soi juostessa. Lauloin varmaan jokaisen biisin kohdalla mukana ja hymyilin jatkuvasti. Valmentajani sanat "Muista, että se on ainutlaatuista" pyörivät päässäni. Siltä se juoksu todellakin tuntui, ainutlaatuiselta. En kokisi koskaan enää ensimmäistä maratonia.

Hyvä fiilis kesti kymmenisen kilometriä. Sitten meno alkoi taas muuttua tylsäksi. 25 kilometriä matkasta oli takana ja tulimme sille kadulle, mistä useampi juoksija oli eksynyt reitiltä. Kaksi kaistaa, joita juostiin samaan suuntaan. Oikea reuna kaarsi kilometrille 26 ja vasen kilometrille 32, jos ei muistini petä. Muistan katsoneeni, kun meidän porukasta muutama vaihtoi sinne toiselle puolelle ja ainoa ajatukseni oli "tuossa käy vielä huonosti, jos eivät ole tarkkoina." Vasemmassa reunassa olisi ollut varjoa, mutta onneksi pysyttelin oikealla puolella.

Ekat 32 kilsaa olivat ehkä jopa yllättävän kevyttä.

Kilometrin 32 kohdalla nestehukka alkoi iskeä ihan kunnolla päälle ja minun oli pakko vaihtaa kävelyyn. Tiesin, että olisi vaikea alkaa taas juosta kävelyn jälkeen, mutta en voinut mitään. Ensin vain ylämäkiä ja sen jälkeen muutenkin. Jokaisella askeleella päätäni jomotti eikä juominen enää auttanut. Jälkeenpäin muistellessa luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt mielessänikään. Lähinnä harmitti, kun en jaksanut juosta Västerbron siltaa. On muuten saatanallinen nousu ja ihan maratonin loppuvaiheilla...

Suurimmat henkiset ongelmat tulivat vastaan, kun juoksukelloni päätti ilmoittaa, että akku oli vähissä ja tähän paikkaan loppuu GPS-paikannus. Kilometrejä oli takana noin 34. Muutama kilometri tästä eteenpäin langattomista kuulokkeistani loppui myös akku. Suoraan sanottuna, Tukholman maratonin reitti ei ollut parhaalla mahdollisella tavalla merkitty. En muista nähneeni kilometrin 35 jälkeen juuri yhtään kilometrimerkintää ennen 40 kilometriä. Tuo oli elämäni pisin viisi kilsainen... Jossain kohtaa heilui ja huojui suomalainen mies, joka huuteli "Jaksaa, jaksaa, enää 3 kilsaa jäljellä!" Ajattelin vain, että tuon on pakko puhua totta. Ja hän puhuikin. Ei mennyt kauaa, kun tuli tuo 40 kilometrimerkintä vastaan ja sain uutta puhtia.

Yritin taas juosta, ei onnistunut, päähän sattui. Kävelin ja juoksin vuorotellen. Lopulta aloin tunnistaa seutua, että nyt ollaan maalin lähettyvillä. Pakotin itseni taas juoksemaan, en todellakaan kävelisi sinne stadionille ja maaliin. Jostain löysinkin voimaa ja sisua juosta nuo viimeiset 500 metriä. Ylitin maaliviivan ajassa 5:15:48. En muista tuulettaneeni, mutta Maratonphoton mukaan olin nostanut kädet ilmaan, kun pääsin maaliin. Itkin ja tärisin, ajattelin vain, että ei enää ikinä. Sain mitalin kaulaani ja lähdin löntystelemään eteenpäin ja etsimään huoltojoukkona olevaa J:tä. J onnitteli ja halasi minua katsomosta, itse en pystynyt muuta kuin itkemään ja toteamaan, että nyt on älytön nestehukka, mennään äkkiä takaisin laivalle. Lepuutin vähän aikaa alueella ja menimme sitten taksilla laivalle. En olisi pystynyt kävelemään.

Maalisuora. Yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

Kinastelimme varmaan koko taksimatkan ajan, että menenkö suoraan laivan lääkärin luo vai saanko ensin vaihtaa kuivaa ylle. Vaatteeni olivat läpimärät, olinhan juossut joka ikisen suihkun läpi reitin varrella. Onneksi sain vaihtaa vaatteet. Menin lääkärin luo ja pääsin heti lepoon peiton alle. Kävi käsky juoda paljon sekä syödä suolakeksejä. Mehu ei mennyt alas, mutta vesi meni. Myös sisäreiteeni syntynyt kämmenen kokoinen hiertymä vaati hoitoa. Makasin noin puolitoista tuntia ennen kuin uskalsin taas lähteä liikkeelle.

Maalissa. Väkisin väännetty hymy,
kädet tiukasti puristettuna nyrkkiin,
ai mikä nestehukka?

Olisin halunnut kokea sen maaliintuloeuforian. Sen, kun tajuaa urakan olevan viimein ohi. "Minä tein sen!" fiiliksen, mikä on tullut aina puolikkaan jälkeen. Se iski vasta, kun nestehukka alkoi olla ohi. Kävely oli vaikeaa ja se johtui käytännössä kokonaan tuosta hiertymästä, mutta ei sillä väliä. Ensimmäinen maraton, se oli ainutlaatuinen kokemus. Ja ei todellakaan jää tuohon. Olen jo ilmoittautunut vuoden 2019 Tukholma maratonille. Näkeepä, että millainen muutos on tullut vuodessa.

Mitä ajattelin sitten tehdä eri tavalla vuoden 2019 maratonilla? Alla kolme pointtia:

• Tankkaus. Tankkasin pikanuudeleita kun valmistauduin Helsinki City Runille vuonna 2017 ja juoksin parhaan juoksuni ikinä.
• Nesteytys. Alkumatkasta kannoin sporttijuomapulloa ja se oli oikein hyvä. J:lle sanoin jo, että hänen pitää antaa seuraavalla kerralla jossain kohtaa puolivälin jälkeen minulle vesipullo.
• Suola. Otin suolaa ihan liian vähän. Luotin geelien suolapitoisuuteen, mutta se ei riittänyt. Seuraavalla kerralla pitää ottaa useamman kerran.
• Geelit. Lähinnä se, miten kuljetan geelejä. Juoksen hitaasti, joten jos otan niitä 20 minuutin välein, niin niitä pitää olla paljon. Viimeksi minulta putosi yksi tai kaksi geeliä taskusta.
• Vaatteet. Tai lähinnä shortsit. Lisää lahjetta, kiitos! En enää halua kämmenen kokoista hiertymää.