Uusi vuosi, uudet juoksut

Sain jouluna 2018 parhaan joululahjan: 6,5 viikkoa kestänyt flunssa helpotti ja pääsin vihdoin hölkkäämään. Tein muutaman noin puolen tunnin testilenkin ennen kuin palasin treeniohjelmani pariin. Juokseminen on tuntunut aivan mahtavalta! Ei kipuja vasemmassa polvessa, ei epämääräisiä keuhko-oloja, pelkkää parhautta. Nyt olen liikkunut taas reilun viikon eikä tätä riemua voi ymmärtää varmaan kukaan muu kuin aktiiviliikkuja, joka on olosuhteiden pakosta joutunut olemaan liikkumatta 6,5 viikkoa lähes kokonaan sen lisäksi että noita 6,5 viikkoa edeltävät treenijaksot ovat menneet totaalisesti penkin alle johtuen rasitusvammasta sekä jo kertaalleen sairastetusta flunssasta. Puuh, pitkä lause. Joka tapauksessa pystyn taas liikkumaan, mikä tarkoittaa, että koitan jälleen kerran ylläpitää tätä blogia. Suoraan sanottuna tuon tauon aikana mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. "Rakas blogi, tänään tuli kuluneeksi jo neljä viikkoa siitä, kun sairastuin." Joo, ei kiitos.

Vaihdoin tänään muutaman sanan Minnan kanssa sähköpostilla tulevan kevään ohjelmasta. Pääsen vihdoin lisäämään pitkille lenkeille hölkkää muutenkin kuin alamäkiin, mutta ainakin seuraavat neljä viikkoa ne ovat kävelyä. Jatkamme myös valmennussopimusta kesän yli ja varoitin, että todennäköisesti haluan jatkaa senkin jälkeen. Mulla on tällä hetkellä neljä juoksutapahtumaa vuodelle 2019 varmoina: Helsinki10, HCRD 5km (samana päivänä juoksen myös Minimarathonin 5-vuotiaan O:n kanssa), Tukholma Marathon sekä Helsinki Marathon (puolimaraton). Näiden lisäksi edelleen harkitsen sitä Color Obstacle Rush-kierrosta, mikä tekisi 7 juoksutapahtumaa kesälle. Helsinki ja Oulu ovat todennäköiset, mutta entäs nuo 5 muuta? Hmm, hmm... Noh, tämän kuun aikana teen päätöksen niistä.

Oli muuten hankala muistella, että mihis kaikkeen sitä on tullut ilmoittauduttua. Helsinki City 5:n ja Helsinki Marathonin puolikkaalle ilmoittauduin tuon megaflunssan aikana. Mulla oli taudin alussa kaksi antibioottikuuria putkeen ja olin välillä todella pihalla kaikesta, joten olenko tajuamattani ilmoittautunut esimerkiksi Pohjoisnavalla juostavaan maratoniin? Toivottavasti en.

Ihan vahingossa ilmoittauduin...

Tämän hetken iltalukemista

Löysin työpaikkani kirjastosta Juha Hietasen kirjan Seikkaulujuoksija, joka kertoo Jukka Viltasen urakasta juosta Saharan halki. Yksin. Kahden lapsen kanssa hetket lukea ovat vähissä, joten olen saanut luettua ehkä 30 sivua, mutta olen jo nyt saanut ideoita (sieltä minä tuon Pohjoisnapa-maratonin bongasin), mutta myös kokenut oivalluksia.

Aloin miettiä tätä omaa juoksuharrastustani. En todellakaan ole se nopein juoksija ja tiedän, etten tästä syystä välttämättä saa juostua kaikissa kuudessa maailman suurista maratoneista. Etenkin noihin Yhdysvalloissa juostaviin on monessa aikarajat, mitkä pitää alittaa, että on edes mitään saumaa päästä. En juokse muista mitaleista, kuin siitä minkä kaikki maaliin päässet saavat.

Tämä sai ajattelemaan. Pitäisikö ajan sijaan keskittyä enempi siihen miltä juokseminen tuntuu?

Toisaalta, mitä väliä? Juoksen, koska se on kivaa. Etenkin nyt talvella olen nauttinut juoksemista. Viime talvena turhauduin monta kertaa talvijuoksuun, koska se on niin hemmetin raskasta kesäjuoksuun verrattuna, mutta siinäpä se talvijuoksun hienous onkin. Kuluneena syksynä oikein odotin lunta ja pakkasta. Minulle sää ei ole koskaan ollut mikään este juosta. Yksi parhaista viime kauden lenkeistä oli juuri talvella. Teillä oli ainakin 10cm auraamatonta lunta ja lisää satoi vaakatasossa. Lenkin pitkuus oli 45-60 minuuttia, en muista enää tarkkaan. Lopussa vain nauroin pääni sisällä, että olen se minäkin hullu, kun tästä nautin.

Olisi ihana jos voisin keskittyä vain talvijuoksuun, mutta koska en asu napajäätiköillä, niin neljä vuodenaikaa käy myös. Haluan silti ehdottomasti juosta talviolosuhteissa maratonin. Ehkä aluksi joku itse mitattu ja äärimmäisen epävirallinen. Minulla ei todellakaan riitä rahat noihin napajäätiköiden juoksutapahtumiin. Toivon silti, että joku kaunis päivä pääsisin joko Pohjois- tai Etelänavalle juoksemaan.

Parasta talvijuoksussa: Kaikki...

...vaikka kerrospukeutuminen saakin oloni tuntemaan itseni Michelin-ukoksi (ylärkopassa tuossa kuvassa neljä kerrosta pitkiä hihoja)

Mietin myös tätä blogia ja tarvitsen jotain suunnitelmallisuutta tämän kirjoittamiseen. Tämä nyt vain on paras keino pitää yllä omia tuloksia ja suunnitelmia. En yleensä jaksa treenin jälkeen kirjoittaa mitään, niin voisin yrittää ottaa tavaksi päivittää lepopäivinä. Ongelma tulee puolestaan siinä, että saan parhaan kirjoitusideani lenkillä. Instagramista bongasin eräältä juoksubloggaajalta idean kirjoittaa nämä ideat käsin ylös. Se saattaisi toimia.

"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

Venyy ja taipuu... ehkä vielä joskus

Harrastin oikeastaan koko teini-ikäni tanssia. Ja ihan kaikkea mikä mahtui baletin ja hiphopin välille. Minulla saattoi olla päivässä kolme tanssituntia putkeen ja kävin tunneilla varmaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Lienee varmaan sanomattakin selvää, että 16-vuotiaan Riikan liikkuvuus oli ihan eri tasoa kuin 32-vuotiaan Riikan. Spagaatti meni lämmittelemättä ja sain kosketettua varpailla päätäni, kun kädellä nostin jalkaa selän takaa (mulla on joskus ollut kuva tuosta tempusta, harmittaa, kun ei löytynyt enää). Lukion loppupuolella se tanssiharrastus alkoi hiljalleen jäädä samoin kroppa alkoi kangistua. Ei mene spagaatti enää, ei lähellekään ja joku siltakaato tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.

Olen tässä nyt hyvän tovin J:lle surkutellut sitä, kun ei ole oikein liikkuvuutta. Se vähäkin katosi kahden raskauden myötä. Etenkin L:n odotus teki hallaa liikkuvuudelle, sillä kärsin varmaan puolet raskaudesta iskiaasta. Silleen tosi kiva, pahoinvointi lakkasi puolivälissä ja tilalle tuli iskias, jonka takia en meinannut välillä öisin päästä sängystä ylös. Neuvolassa vain sanoivat, että eipä tälle nyt oikein mitään voi tehdä, tsemppiä, kyllä se loppuu kun vauva syntyy. No, niin se loppuikin, mutta ei paljoa lohduttanut noina öinä, kun en tahtonut päästä ison mahan ja kipeän selän kanssa sängystä ylös.

Jotenkin tuo venyttely ja liikkuuvuden harjoittelu sitten vain unohtui. Kyllähän mulla lukee treeniohjelmassa monessa ruudussa, että "kehonhuolto", mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa sitten. (Sori Minna, oon ihan tuhottoman huono tuossa osiossa, koitan skarpata jatkossa.) Osittain ehkä nyt uskalluksesta kiinni, kun siitä on vähän päälle puolitoista vuotta, kun hajotin selkäni.

Perjantain fiiliksen, kun loppuviikon treenit peruuntuivat miniflunssan takia

Uskon julkisiin ilmoituksiin, sen voimalla sain maratonin juostua. Kokeillaan siis nytkin: Lisään venyttelyä sekä liikkuvuusharjoitusta päiviini. Mulla on kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka vaihtoivat nyt syksystä uuteen päiväkotiin, joten tauteja on luvassa. Tämän loppuviikon juoksutreenit peruuntuivat, kun mun kurkku tuntui perjantaina hieman kipeältä, mutta ei mitään sellaista, ettenkö voisi esimerkiksi venytellä.

Voiko sitten yli 30-vuotias oppia spagaatin? Totta kai voi, ainakin jos mun personal trainerina työskentelevään siskoon on uskominen. Mulla ei pitäisi olla mitään esteitä sille, muuta kuin oma maltti. Varmasti kehitys tulee olemaan hitaampaa, kuin silloin 16-vuotiaana, mutta jos vain jaksan säännöllisesti harjoitella, niin uskoisin spagaatin tulevan vuoden sisällä. Eikä tässä nyt ole kyse pelkästään tuosta spagaatista, vaan myös siitä, että oikean jalan kireys saattaisi poistua siinä samalla.

Tein Pinterestiin taulun, jonne kerään näitä venyttelyohjeita. Sieltä löytyy todella kivasti kaikenlaisia "jos tavoitteesi on tämä, treenaa tätä" ohjeita. Sen verran olen jo skarpannut viime kauteen verrattuna, että nyt jopa venyttelen jokaisen lenkin jälkeen. Reidet, pohkeet, pakarat... Etenkin nuo pohkeet tahtovat jumitella, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti juoksemiseen. Toisaalta taas, ehkä nuo välillä edelleen itsestä ilmoittavat selkäkivutkin katoaisivat, jos selän liikkuvuus olisi parempi.

Tein tänään ensimmäisen laajemman venyttelytreenin ja huhhuh. Ei ole keho enää tottunut moiseen hommaan. Alkoi heikottaa ja koko kropassa tuntui, miten veri alkoi kiertää. Testasin myös sen spagaatin ja kaukana se vielä on, mutta en nyt sanoisi, että mahdoton. Tämä taisi olla aikanaankin se lähtötaso, josta sitten vihdoin sain sen tehtyä. Täytyy säännöllisesti venytellä sekä seurata kehitystä. Ehkäpä kuvaan aina jokaisen kuun alussa, että mikä on tilanne, onko tultu milliäkään alaspäin.

Tästä se lähtee

Suunnitelmana on siis ottaa kunnon venyttelyt aina treenien jälkeen. Ei mitään nopeita ja pakollisia 10 sekunnin pitoja, mutta ei toisaalta myös mitään rikkovia venytyksiä. Kehonhuoltopäivinä sitten laajemmat ja kokonaisvaltaisemmat venytykset. Pitää varmaan ottaa noita tanssiaikojen harjoitteita mukaan kuvioihin, niillä saa ainakin selän liikkuvuutta lisättyä.

Olisko treenikauden 2018-2019 teemana siis laittaa koko akka kuntoon? 2017-2018 teemana oli suorittaa se maraton ja nyt tiedän pystyväni siihen. Joten katsotaan, vuosi aikaa. Meneekö 1.9.2019 spagaatti jälleen?

Juoksijan tuntomerkki

Mistä tunnet sä juoksijan? No esimerkiksi siitä, että juoksija suunnittelee jatkuvasti uusia kisoja ja tapahtumia mihin lähteä. Mulla ei ole edes kisakausi 2018 vielä ohi ja silti katse on vahvasti suuntautunut kohti kautta 2019. Itse asiassa, mulla on kaikessa tekemisessä katse kohti tulevaa ja välillä on hankala elää tässä ja nyt. Mun pää toimii sillä tavalla, että helposti keksin kymmenen eri vaihtoehtoa, että miten jokin asia saattaa mennä.

Olen jo ilmoittautunut Tukholma Maratonille 2019 ja mietinnässä ovat muut matkat, eli vitonen, kymppi ja puolimaraton. Vitosen kisoja on aika hankalasti, joten yksi jo perinteeksi muodostunut tapahtuma tulee olemaan Color Obstacle Rush. Tästä on itse asiassa jopa harkinnassa, että kiertäisin nuo kaikki Suomen Color Obstacle Rush-tapahtumat. Idea putkahti tänä vuonna päähäni ja muutama kaveri oli heti messissä. Pitää tuossa vuoden vaihteen jälkeen vähän tunnustella, että saadaanko joukkuetta kasaan jokaiselle paikkakunnalle vai kierränkö yksin. Jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä on nyt niin hieno idea, että se on pakko toteuttaa!

Säilyin suhteellisen siistinä tämän vuoden Color Obstacle Rushissa.

Tänään keksin sitten, että voisin vetää niin sanotun virallisen vitosen Helsinki City 5:ssä. Pääsisi vihdoin kunnolla testaamaan, että mihin aikaan sen vitosen saa kiskottua. Nyt tiedän sen, että kymppi menee alle tuntiin, joten loogisesti ajateltuna vitosen pitäisi mennä reilusti alle puolen tunnin. Tuosta olisi pari viikkoa aikaa palautua maratonille. Vitonen on sen verran kevyt ja Color Obstacle Rushit ovat hupitapahtumia, että kyllä tuo onnistuu.

Kymppi aiheuttaa enempi pohdintoja. Helsinki10 oli ihan hauska tapahtuma tänä keväänä, joten se on jälleen yksi vaihtoehto. Toisaalta myös Midnight Run houkuttaa. Helsinki10:llä oli hyvä jänispalvelu, joten siellä voisi periaatteessa yrittää rikkoa ennätyksen, toisaalta Midnight Runilla on lähdöt tavoiteajan mukaan. Toisaalta, miten olisi molemmat? Kympin matka on mulle oikeastaan se ainoa matka, jolla haluan rikkoa ennätyksiä. Vitoset menevät käytännössä aina, puolimaratoneilla ja maratoneilla tavoite on päästä maaliin. Viimeksi sain kympin ajasta hippasen päälle 5 minuuttia pois. Valmentajani varoitteli jo, ettei välttämättä tuollaista parannusta tule toistamiseen. Toisaalta, se 55 minuutin alitus jäi niin pienestä kiinni, että jo 14 sekunnin parannus saisi minut riemuitsemaan.

Aika saatanallinen matka juostuna keskiviikon vk-treenissä

Puolimaraton, sellainen pitää ehdottomasti juosta vuonna 2019. Tänä vuonna en juokse tuota matkaa maanteillä, joten on sellainen tunne, että pitäisi palata niin sanotusti peruskisan ääreen. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi juosta talvella puolimaraton ja maraton, ja tähän olisi nyt yksi ratkaisu: Star Wars Virtual Half Marathon. Milloinhan minä luin tästä kyseisestä tapahtumasta ensimmäisen kerran... Joka tapauksessa kiinnostus heräsi sen verran vahvasti, että voisin jopa toteuttaa. Kysessä on tosissaan virtuaalinen puolimaraton, jonka voi juosta oman kunnon mukaan joko yhteen putkeen tai osissa. Suoritusaikaa on kolme kuukautta, tammikuusta maaliskuuhun. Eli juuri sitä talvijuoksua. Tuon voisi kuitata jonkun pitkän pk-lenkin yhteydessä ilman sen kummempaa tavoiteaikaa. Mulla on haave (jälleen kerran) päästä juoksemaan runDisneyn puolimaraton ihan paikan päälle Disneylandiin, mutta se reissu tulee maksamaan aika paljon, joten tämä on nyt lähin kosketus siihen.

Virallinen puolimaraton täytyy ehdottomasti saada tuon hupijuoksun lisäksi kalenteriin. Sekä HCR että Helsinki Half Marathon ovat liian lähellä Tukholman maratonia, joten yksi vaihtoehto on juosta puolimaraton Tampereella. Juoksin vuonna 2014 Tampere Maratonin järjestämän puolimaratonin, mutta tuolla on myös Tampere Puolimaraton. Pitää seurailla, että miten nuo ajoittuvat. Vähän veikkaan, että omat suunnitelmani huomioon ottaen Tampere Maratonin yleensä elokuussa juostava kisa sopisi aikatauluuni paremmin.

Maraton on tosiaan Tukholmassa. Kuulemma kannattaa juosta sama kisa toistamiseen, niin näkee kehityksen paremmin. Tästähän olen tainnut kirjoittaakin jo aiemmin. Yksi iso tavoite tuonne on juosta Västerbron silta. Aivan järkyttävä nousu reitin loppupuolella. Kunnon koetus.

Reeniä, reeniä

Viimeinen tavoite vuodelle 2019 olisi se ensimmäinen ultrajuoksu. Valmentajani pyysi pohtimaan jo valmiiksi tuon vuoden syksylle jotain tapahtumaa, jossa voi juosta 50-60 km. Vähän olen miettinyt jotain 6 tunnin juoksutapahtumaa ja katsoisi miten pitkälle siinä pääsee. Voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, jos mitään muuta ei löydy syksylle 2019. Toinen vaihtoehto on Tampereella juostava Wihan Kilometrit ja mennä 50 kilometrille sinne. Tässä on onneksi aikaa selvitellä noita ultrajuoksuja. Mitä olen vähän googlaillut suurin osa tuntuu olevan poluilla juostavia tapahtumia, enkä ole ainakaan vielä lämmennyt polkujuoksulle. Tai sitten juuri tuollaista, että annetaan tietty aikaraja, jonka ajan kierretään rataa ja katsotaan miten pitkälle pääsee. Sinällään tuo Wihan Kilometrit voisi sopia minulle hyvin, koska tuo juostaan kuitenkin kaupunkioloissa, vaikkakin kierretään tietyn pituista rataa.

Että ihan hyvältähän tuo juoksukausi 2019 alkaa näyttää. Fiksumpi varmaan keskittyisi siihen tämän kauden viimeiseen rutistukseen, eli KiipFit Trail Runiin ja vasta sitten miettisi tulevaa.

Henkisesti parempaa

Mulla oli viime viikonloppunan kaksi hyvin erilaista treeniä. Lauantaina oli lyhyt, 45 minuutin pk, mutta vähän kovemmilla tehoilla (keskisyke 150). Sunnuntaina oli vuorossa 105 minuutin pitkä pk ja matalalla teholla (keskisyke 145). Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti: juoksu tuntui henkisesti moelmpina päivinä todella kevyeltä. Palaan tähän pian.

Launtaina juokseminen oli helppoa ja kevyttä. Jalka nousi ja vauhti tuntui pysyvän tasaisena koko lenkin ajan. Ok, loppua kohden alkoi hiipua, mutta ei nyt pahasti. Juokseminen oli kivaa. Tein normaalit venyttelyt kotona ja nautin lenkin jälkeisestä raukeasta olosta.

No nousi se syke hieman lauantaina..

Sunnuntaina puolestaan... Heti ensi metreillä juokseminen tuntui hankalalta eikä jalka tahtonut nousta. Molemmat pohkeet tuntuivat jo kilometrin jälkeen siltä, kuin olisin juossut 40 ja vanha ystäväni penikkatauti ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Puolisen tuntia jaksoin juosta ja sitten oli jo vaihdettava kävelyyn. Sykkeet pysyivät koko ajan hallinnassa, mutta jos jalat eivät toimi, niin hankala se on juosta.

Vuosi sitten tuo kävelyyn vaihtaminen olisi ollut maailman loppu. Muistan tulleeni monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun en ollut jaksanut juosta koko aikaa. Toisaalta muistan varmaan ikuisesti sen tunteen, kun palasin ensimmäiseltä 90 minuutin lenkiltä ja olin jaksanut juosta koko matkan. Olin treenannut ensimmäistä kautta valmentajani kanssa ehkä pari kuukautta tuossa kohtaa. Kamalat ensimmäiset pari kuukautta. Jokainen tavoitteellisen juoksuharrastuksen aloittava tietää sen ensimmäisten ohjelmien aikaan esiintyvän tunteen: "Enkö muka oikeasti jaksa? Puoli tuntia juoksua ja tämä menee kävelyksi, naurettavaa!" No ei, en jaksanut.

Se hidas puurtaminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta. Hitaasti mutta varmasti se kunto alkoi parantua ja lenkit pidentyä sekä vauhti kasvaa. Jos vuosi sitten juoksin pk-lenkillä puolen tunnin aikana 3 kilometriä, tänä vuonna juoksen 4.

Juoksuvalmentajan avustuksella treenaaminen on selkeästi saanut myös pääni siihen tulokseen, ettei tarvitse mennä kovaa, kunhan vain menee. Jos pitää kävellä, niin sitten kävellään. Luulen myös, että se maraton auttoi myös saamaan henkisen puolen juoksemisesta kuntoon. Se ei ollut pelkästään fyysisesti raskas suoritus, vaan myös henkisesti. Tosin, vähän yllätyin, etten tainnut vihata juuri ketään sen matkan aikana... Joka tapauksessa, maratonilla on se 30 muuri, kun voimat tuntuvat loppuneen ja motivaatio kadonneen. Se hetki, kun sitä miettii jokaisella askeleella, että miksi tätä teen. Mitä järkeä tässä on? Itsellä tuo muuri oli pahimmillaan päällä välillä 32-40 km, osaltaan juuri siksi, kun en tiennyt miten paljon oli matkaa maaliin. Kun se kaunis 40 kilometrimerkintä tuli, tiesin, että tämä loppuu pian. Jostain löytyi ne viimeisetkin motivaation ja sisun rippeet, jotka kantoivat nestehukkaisen ruumiini maaliviivan yli.

Olen siis kokenut tähän astisen juoksuharrastukseni pahimman muurin ja voittanut sen. Nämä harjoituskauden treenit eivät tule olemaan noin pitkiä. En usko juoksevani kauden aikana 40 kilometriä, sillä pk-vauhtini on niin hidas. 30 kilometriä, ehkä. Saa nähdä kuinka pitkiksi lenkkini venyvät. Hyvä arvaukseni on, että pisimmät lenkit ovat yli sen 3 tuntia, mihin viime keväänä päästiin. Jo tuo 3 tuntia on pitkä aika taivaltaa sellaista kävelyvauhtia. Jos pitää välillä kävellä, sitten kävellään.

Ei se aina kulje. Sunnuntain lenkki oli aika kamala.

Tiedän, että vielä joku päivä nuo pitkät lenkit eivät tunnu enää missään, kunhan vain jatkan tavoitteellista juoksuharrastusta. Olen jo nyt päässyt siiihen pisteeseen, että puolimaraton matkana ei tunnu enää missään. Vielä pari vuotta sitten en uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin vain pääsi käymään. Ihan varmasti tulee vielä monta kertaa niitä päiviä, kun itken J:lle sitä, että lenkki ei taaskaan sujunut, mutta sellaista se on, minkäs teet.

Tänään minulla on ollut lepopäivä ja huomenna on 30 minuutin lenkki sekä lihaskuntotreeni. Lauantaina menen kaveriporukalla Helsinki City Triathlonille joukkueviestiin juoksemaan 3 kilometrin juoksuosuuden ja sunnuntaina on 2 tunnin pk matalalla sykkeellä. Pohkeet tuntuvat yhä jumittuneilta ja penikat jomottavat. Nyt otan rennosti viikon lenkit, jotta olen viikonloppuna täydessä terässä!

Tukholma Maraton 2018

Kesäkuun 2. päivä lauantaina juoksin vihdoin sen haaveilemani ensimmäisen maratonin. Sääennusteet lupasivat koko päivälle ankaraa hellettä, joten olin varautunut siihen, etten ehkä saavuttaisi aikatavoitettani, eli alle 5 tuntia. Myös valmentajani sanoi tätä samaa kuultuaan noista ennusteista. "Nyt teet niin, että unohdat kaikki aikatavoitteet ja keskityt pääsemään maaliin, se on niin rankka helle, mutta se on sama kaikille." Samaa sanottiin myös maratoninfossa: "Ei kannata mitään ennätyksiä tavoitella." Jonkin ihmeen kautta onnistuin pitämään tämän mielessä. Kai se lähtöalueen lämpömittarin +31 lukema sai sen aikaan.

Odottamassa lähtöä, vielä jaksaa hymyillä.

Tämä oli ensimmäinen maratonini ja olen vielä aloittelija kestävyysjuoksussa, joten olin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Muuten ei mitään väliä, mutta tuolta perältä oli turhan pitkä matka strattiviivalle. Yritin alussa seurata 4:30 jänistä, mutta jouduin nopeasti hylkäämään tämän ajatuksen, helle oli liian kova. Menin oman fiiliksen mukaan.

Ensimmäisen 15 kilometrin aikana ei ollut sitä fiilistä. Mitä nyt se kirottu nestehukka alkoi melko varhaisessa vaiheessa ilmoittaa itsestään päänsärkynä. Pienet jomotukset menivät aina ohi, kun join; juoma pisteitä oli parin kilsan välein, joten hyvin sain tankattua. Jälkikäteen voi todeta, että olisipas pitänyt juoda vielä vähän enemmän, sekä vetää enempi suolaa. Joka tapauksessa, alkumatka oli suhteellisen mitäänsanomaton. Outoa, olinhan sentään sillä ekalla maratonillani.

15 kilometrin jälkeen se iski. Nimittäin outo euforian tunne. Olin onneni kukkuloilla ja juokseminen oli parasta ikinä! Mulla on ihan paras treenilista Spotifyssa ja se soi juostessa. Lauloin varmaan jokaisen biisin kohdalla mukana ja hymyilin jatkuvasti. Valmentajani sanat "Muista, että se on ainutlaatuista" pyörivät päässäni. Siltä se juoksu todellakin tuntui, ainutlaatuiselta. En kokisi koskaan enää ensimmäistä maratonia.

Hyvä fiilis kesti kymmenisen kilometriä. Sitten meno alkoi taas muuttua tylsäksi. 25 kilometriä matkasta oli takana ja tulimme sille kadulle, mistä useampi juoksija oli eksynyt reitiltä. Kaksi kaistaa, joita juostiin samaan suuntaan. Oikea reuna kaarsi kilometrille 26 ja vasen kilometrille 32, jos ei muistini petä. Muistan katsoneeni, kun meidän porukasta muutama vaihtoi sinne toiselle puolelle ja ainoa ajatukseni oli "tuossa käy vielä huonosti, jos eivät ole tarkkoina." Vasemmassa reunassa olisi ollut varjoa, mutta onneksi pysyttelin oikealla puolella.

Ekat 32 kilsaa olivat ehkä jopa yllättävän kevyttä.

Kilometrin 32 kohdalla nestehukka alkoi iskeä ihan kunnolla päälle ja minun oli pakko vaihtaa kävelyyn. Tiesin, että olisi vaikea alkaa taas juosta kävelyn jälkeen, mutta en voinut mitään. Ensin vain ylämäkiä ja sen jälkeen muutenkin. Jokaisella askeleella päätäni jomotti eikä juominen enää auttanut. Jälkeenpäin muistellessa luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt mielessänikään. Lähinnä harmitti, kun en jaksanut juosta Västerbron siltaa. On muuten saatanallinen nousu ja ihan maratonin loppuvaiheilla...

Suurimmat henkiset ongelmat tulivat vastaan, kun juoksukelloni päätti ilmoittaa, että akku oli vähissä ja tähän paikkaan loppuu GPS-paikannus. Kilometrejä oli takana noin 34. Muutama kilometri tästä eteenpäin langattomista kuulokkeistani loppui myös akku. Suoraan sanottuna, Tukholman maratonin reitti ei ollut parhaalla mahdollisella tavalla merkitty. En muista nähneeni kilometrin 35 jälkeen juuri yhtään kilometrimerkintää ennen 40 kilometriä. Tuo oli elämäni pisin viisi kilsainen... Jossain kohtaa heilui ja huojui suomalainen mies, joka huuteli "Jaksaa, jaksaa, enää 3 kilsaa jäljellä!" Ajattelin vain, että tuon on pakko puhua totta. Ja hän puhuikin. Ei mennyt kauaa, kun tuli tuo 40 kilometrimerkintä vastaan ja sain uutta puhtia.

Yritin taas juosta, ei onnistunut, päähän sattui. Kävelin ja juoksin vuorotellen. Lopulta aloin tunnistaa seutua, että nyt ollaan maalin lähettyvillä. Pakotin itseni taas juoksemaan, en todellakaan kävelisi sinne stadionille ja maaliin. Jostain löysinkin voimaa ja sisua juosta nuo viimeiset 500 metriä. Ylitin maaliviivan ajassa 5:15:48. En muista tuulettaneeni, mutta Maratonphoton mukaan olin nostanut kädet ilmaan, kun pääsin maaliin. Itkin ja tärisin, ajattelin vain, että ei enää ikinä. Sain mitalin kaulaani ja lähdin löntystelemään eteenpäin ja etsimään huoltojoukkona olevaa J:tä. J onnitteli ja halasi minua katsomosta, itse en pystynyt muuta kuin itkemään ja toteamaan, että nyt on älytön nestehukka, mennään äkkiä takaisin laivalle. Lepuutin vähän aikaa alueella ja menimme sitten taksilla laivalle. En olisi pystynyt kävelemään.

Maalisuora. Yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

Kinastelimme varmaan koko taksimatkan ajan, että menenkö suoraan laivan lääkärin luo vai saanko ensin vaihtaa kuivaa ylle. Vaatteeni olivat läpimärät, olinhan juossut joka ikisen suihkun läpi reitin varrella. Onneksi sain vaihtaa vaatteet. Menin lääkärin luo ja pääsin heti lepoon peiton alle. Kävi käsky juoda paljon sekä syödä suolakeksejä. Mehu ei mennyt alas, mutta vesi meni. Myös sisäreiteeni syntynyt kämmenen kokoinen hiertymä vaati hoitoa. Makasin noin puolitoista tuntia ennen kuin uskalsin taas lähteä liikkeelle.

Maalissa. Väkisin väännetty hymy,
kädet tiukasti puristettuna nyrkkiin,
ai mikä nestehukka?

Olisin halunnut kokea sen maaliintuloeuforian. Sen, kun tajuaa urakan olevan viimein ohi. "Minä tein sen!" fiiliksen, mikä on tullut aina puolikkaan jälkeen. Se iski vasta, kun nestehukka alkoi olla ohi. Kävely oli vaikeaa ja se johtui käytännössä kokonaan tuosta hiertymästä, mutta ei sillä väliä. Ensimmäinen maraton, se oli ainutlaatuinen kokemus. Ja ei todellakaan jää tuohon. Olen jo ilmoittautunut vuoden 2019 Tukholma maratonille. Näkeepä, että millainen muutos on tullut vuodessa.

Mitä ajattelin sitten tehdä eri tavalla vuoden 2019 maratonilla? Alla kolme pointtia:

• Tankkaus. Tankkasin pikanuudeleita kun valmistauduin Helsinki City Runille vuonna 2017 ja juoksin parhaan juoksuni ikinä.
• Nesteytys. Alkumatkasta kannoin sporttijuomapulloa ja se oli oikein hyvä. J:lle sanoin jo, että hänen pitää antaa seuraavalla kerralla jossain kohtaa puolivälin jälkeen minulle vesipullo.
• Suola. Otin suolaa ihan liian vähän. Luotin geelien suolapitoisuuteen, mutta se ei riittänyt. Seuraavalla kerralla pitää ottaa useamman kerran.
• Geelit. Lähinnä se, miten kuljetan geelejä. Juoksen hitaasti, joten jos otan niitä 20 minuutin välein, niin niitä pitää olla paljon. Viimeksi minulta putosi yksi tai kaksi geeliä taskusta.
• Vaatteet. Tai lähinnä shortsit. Lisää lahjetta, kiitos! En enää halua kämmenen kokoista hiertymää.

Kestävää voimaa

Kehtaan ottaa selfieitä,
kun kukaan ei ole kyyläämässä. :D

Minulla on vähän erikoinen suhtautuminen tavoitteelliseen liikkumiseen. Olen käytännössä koko ikäni liikkunut jollain tavalla. Harrastuksiini mahtuu käytännössä kaikkea jääkiekon ja aikuisbaletin välille. Pisimpään olen harrastanut tanssia sekä käynyt kuntosalilla. Kaikkea mahdollista ja mielellään siis sekaisin. Voimaharjoittelu on pitkään ollut oma suosikkiharrastukseni. Ongelma on vain se, ettei se oikein sovi yhteen kestävyysharjoittelun kanssa.

Minun piti tehdä valinta. Halusin juosta puolimaratonin, maratonin ja ultraa. Mahdollisimman pitkään matkaa eikä siihen tavoitteellinen voimaharjoittelu oikein istu. Totta kai etenkin keskivartalon lihakset ovat tärkeässä asemassa juoksussa, mutta voima syö sitä kestävyyttä. Tein valinnan ja valitsin kestävyyden voiman sijaan. En nyt sano, että olen katunut päätöstä, mutta välillä kyllä kaipaan sitä, kun saa ladata maksimipainot ja kyykätä naama punaisena sekä hampaat irvessä, puhista, että "nyt perkele!" Etenkin kun olin juuri oppinut tiettyjen liikeiden tekniikat... Juu, olisihan se kiva, jos voimaa ja kestävyyttä voisi harjoitella samaan aikaan.

Tiistait ovat kivoja päiviä, sillä tiistaisin minulla on yleensä lyhyt lenkki, noin 30-40 minuuttia sekä pääsen tekemään lihaskuntotreeniä. Oma lihaskuntotreenini koostuu joko pienillä painoilla tai jopa pelkästään kehon painolla tehtävistä liikkeistä. Sarjat vaihtelevat 5-20 toistoa, riippuen liikkeestä. Yleensä 12-15 toistoa ja kolme sarjaa. Salini löytyy työpaikkani alakerrasta. En pitänyt salia juuri minään, kun työkaverini sen ensimmäisen kerran minulle esitteli. Nyt olen tottunut sen askeettisuuteen puoliksi väkisin, kun tuolla on tullut käytyä lähes puolentoista vuoden ajan. Eivät ne laitteet todellakaan uutuuttaan kiillä, mutta toisaalta taas, treenaan pääasiassa vapailla painoilla. Ainoa asia mitä sinne kaipaan, on juoksumatto.

Ja mikä parasta tuossa salissa: siellä saa todella usein treenata aivan omassa rauhassa! Viime vuonna siellä kävi pari vakkaria samaan aikaan kuin minä, mutta he ovat nyt jääneet pois. Tavallaan sitä kaipaa treeniseuraa, mutta toisaalta taas, saanpa jorata ja laulaa ääneen, jos itse niin haluan eikä kukaan siitä valita. Myöskään tämän hetkiseen treeniohjelmaani ei kuulu esimerkiksi penkkausta, niin en tee varmistajallakaan mitään. Nautin siis siitä, että saan olla tuolla pienellä ja kämäisellä salilla omissa oloissani.

Pieni, ehkä vähän kämäinen, mutta se toimii

Paras varmaan olisi, jos saisin tehtyä lihaskunto- ja päivän juoksutreenin yhteen putkeen. Painotus sanalla olisi. Kahden pienen lapsen kanssa tuo vaatii vähän sumplimista, kun pitää ehtiä hakea heidät hoidosta. Olin siis salilla klo 6:35 asettelemassa jo painoja smithiin kyykkyjä varten. Pikainen treeni ja suihkun kautta töihin. Lenkille pääsin vasta noin klo 17:50, ohjelmassa oli lyhyt pk, 30 minuuttia ja 155 sykkeellä. Juoksin vaikiolenkkini, minkä usein vedän näillä puolen tunnin treenikerroilla. Reitti kiertää omakotitaloaluetta ja sen voi juosta joko noin 500 m lyhyempänä tai pidempänä. Yksi kierros kestää minulla noin vartin ja matkaa kertyy vähän alle 2 kilometriä. En ole montaa kertaa pystynyt juoksemaan tätä lenkkiä kahta kertaa niin, että molemmat kierrokset on juostu tuota pidempää reittiä pitkin puolen tunnin aikana. Yleensä jompi kumpi kierroksista on ollut lyhyt.

Vielä se iltalenkki

Tänään pystyin, aikaa kului noin 31 minuuttia. Vauhti oli noin 7:30-8:30 kilometriä kohden. Hidasta, mutta varmaa. Ai vitsi, joku päivä vedän tuon reitin kolmeen kertaan puolen tunnin aikana! Nämä ovat niitä pieniä onnistumisen hetkiä, joiden takia valitsin kestävyysharjoittelun voimaharjoittelun sijaan. Tulosta tulee hitaasti, mutta varmasti. Voin luvata, että kuuntelen jatkossakin kateellisenä kuinka voimaharjoittelua harrastavat siskoni ja ystäväni kertovat omista treeneistään. Kyykätkää vain 120 kilolla ja rivettäkää yli oman painon, meikä lähtee juoksemaan kolmeksi tunniksi.

Pölyjä pois

Tämä blogi on unohtunut nyt ihan kokonaan. Kokonaiset kolme tekstiä kirjoitin kesällä 2017 ja sen jälkeen radiohiljaisuus. Rehellisesti sanottuna, on laiskottanut eikä ole ollut oikein motivaatiota kirjoittaa tätä. Päätin palata ja yrittää uudestaan, kun puhuin kaverilleni Instragram-tilini uudelleen brändäämisestä ja pääpainon siirtämisestä juoksuun, ja hän muistutti tästä blogista.

Elokuussa oli aika kaivaa lenkkarit kaapin perältä.

Mitä sitten on tapahtunut vähän päälle vuoden aikana? Tunnin aika kympillä ei alittunut viime vuoden elokuussa Twilight Runilla, vaan ylittyi niukasti. KiipFit Trail Run jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osui samalle päivälle. Silti aloin juosta aktiivisemmin ja harjoittelenkin nyt toista vuotta tavoitteellisesti juoksuvalmentajan kanssa. Tavoitteeni ei ole päästä palkintopallille vaan pikemminkin voittaa itseni. Tai kello. Valmentajan avulla harjoittelu on ollut erittäin hyvästä, ja keväällä 2018 alittui se tunnin aika kympillä. Mikä parasta, paransin aikaani yli viidellä minuutilla.

Kesäkuun 2018 alussa juoksin sen ensimmäisen maratonin Tukholmassa, kirjoitan tästä pidemmin myöhemmin. Aika ei ollut läheskään niin hyvä, 5 tuntia 16 minuuttia, jos en väärin muista. Tiedän, että olisin pystynyt alittamaan 5 tuntia, mutta 30 asteen helle aiheutti nestehukan, joka iski toden teolla päälle siinä kilometrin 32 kohdalla. Tuosta mentiin itkua pidätellen loppuun asti. En luovuttanut ja se on tärkeintä. Se maaliin pääsyn hyvä fiilis jäi tosin nestehukan takia puuttumaan. Kun olot helpottivat, se iski tajuntaani: minä juoksin maratonin. No ok, kävelin ehkä 7 kilsaa lopusta, mutta en luovuttanut! Se oli minulle tärkeintä.

Tarja Virolaisen Juoksijan sielu iltalukemisena

Treenikausi alkoi taas tällä viikolla ja ensimmäiset lenkit on jo juostu. Seuraavana minulla on suunnitteilla se viime vuodelta peruuntunut KiipFit Trail Run. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle. Kesäkuussa on vuorossa Tukholma maraton uudestaan. Valmentajani mielestä tämä on hyvä vaihtoehto, jotta näen paremmin kehitystä. Toinen vaihtoehto olisi ollut Terwamaraton Oulussa. Ehkä joku toinen vuosi sinne. Toinen suuri tavoite on ensimmäinen ultrajuoksu (50-60km), jonka valmentajani aikataulutti jo syksylle 2019. Pitää vuoden vaihteen jälkeen tutustua tarkemmin ultrajuoksutarjontaan, että mihin pääsen suorittamaan tätä urakkaa.


Nyt olen lukenut Tarja Virolaisen Juoksijan sielua. Yhtä aikaa minua hengästyttää se tahti millä hän treenasi ja yhtä aikaa ihailen ja haaveilen ihan samoista saavutuksista. World Marathon Majors sekä Seven Continents. Lohdullista on se, että kirjoittaja oli lähes 40 juostessaan ensimmäisen maratoninsa ja minä täytin tänä vuonna 32. Minulla on siis aikaa saavuttaa erilaisia tavoitteita ja kohottaa kuntoani.

Siinä on sitten kolme suurta tavoitetta omalle juoksuharrastukselle. Seven Continents, World Marathon Majors sekä 100km. Ainoastaan tuolle sataselle minulla on aikaraja, haluan juosta tuon matkan viimeistään kun täytän 40.

Olen saanut monia ahaa-elämyksiä Juoksijan Sielusta, yksi oli tämä juoksun terveysvaikutuksia koskeva kappale.

Tavoitteet kuntoon

Kolme puolimaratonia myöhemmin päätin aloittaa juoksuaiheisen blogin. Kai tuosta juoksemisesta on tullut minulle pysyvä harrastus. Jotain, mitä teen vakavissani ja tosissani. Nyt koin tarvetta myös kanavalle, missä voin seurata omaa kehitystä. Tadaa. Tämä blogi tulee käsittelemään pääasiassa juoksemista, treenaamista, treveellistä ruokavaliota ja juoksemista.

HCR juostu aikaan 2:11:21

Ensimmäisen puolimaratonin juoksin 7 vuotta sitten. Vaikka olen epäsäännöllisen säännöllisesti harrastanut juoksemista jo pitkään, vasta tänä vuonna siitä tuli ihan pysyvä harrastus ja tilaisuuden tullen käyn useita kertoja viikossa juoksemassa. Käytännössä tällä hetkellä kaikki harrastamani liikunta tukee juoksemista. Aiemmin kävin kuntosalilla kasvattamassa voimaa ja lihasta. Ystäväni innosti minua kuitenkin miettimään tarkemmin, mitä haluan saavuttaa liikunnalla ja mihin suuntaan haluan tätä treenausta viedä. Vaihtoehtoja oli oikeastaan kaksi. Voimaharjoittelu tai juoksuharjoittelu. Puhdas voimaharjoittelu ei tue juoksemista, joten minulle oli lopulta helppo päätös alkaa treenata juokseminen edellä.

Minun pitää asettaa itselleni nyt seuraava tavoite sekä pitkän tähtäimen tavoite, jotta innostus säilyy. Seuraava juoksutapahtuma, jonne olen ilmoittautunut, on syyskuussa juostava KiipFIT Trail Run, matkana 21,3 km. Olen myös ilmoittaunut jo ensivuoden Helsinki City Runille. Puolimaraton ei varsinaisesti anna enää haasteita, joten seuraava tavoite on täysimatkainen maraton. Tuon tavoitteen ajattelin saavuttaa vuoden 2018 Helsinki City Marathonilla. Minulla on siis yli vuosi aikaa treenata itseni kuntoon. Pitkä aika on hyvä, sillä polveni kipeytyivät ihan kunnolla tämän vuoden Helsinki City Runilla.

Pitkän tähtäimen tavoitteeni ovat ultrajuoksut. Olen luonteeltani aina vain enemmän ja isompaa havitteleva, joten tuollainen sopii minulle hyvin. Olisi yksinkertaisesti niin hienoa sanoa juosseensa 24 tuntia putkeen tai 100 kilometriä. En osaa sanoa, koska mahdollisesti osallistun ensimmäistä kertaa ultrajuoksuun, toistaiseksi tämä on vielä haavetasolla.