"Joskus tulee vaikeita aikoja ja ne pitää vaan kestää"

Ollaan yhden ystäväni kanssa heitetty tuota otsikossa olevaa lausetta ympäriinsä. Hän on kuullut sen omalta personal traineriltaan ja vihaamme molemmat tuota lausetta yhtä paljon. Se on ärsyttävä, se on epäsympaattinen ja sen sanoma on tyyliä "suck it, bitch." Ja se on totta ja se siinä ehkä ärsyttää eniten.

Tämä koko syksy on ollut yhtä vaikeaa aikaa. Ensin tuli se rasitusvamma, sitten alkoi sairastelukierre. Viimeisimmän päivityksen jälkeen iski ensimmäinen flunssa ja sitä keski reilun viikon. Se ei todennäköisesti missään kohtaa kunnolla parantunut, sillä mun keuhkot jäivät ikävän tuntuisiksi. Ne olivat kipeän tuntuiset ja hengästyin helposti. Aloin epäillä allergisen astmani kehittyneen astmaksi. Pystyin silti kevyesti juoksemaan.

Viimeisin juoksulenkki heitetty 13.11.2018

Sitten pari viikkoa ensimmäisen taudin päättymisen jälkeen iski toinen. Kuoleman tauti, kamalista kamalin. Mulle ei helpolla nouse kuume, mutta tämä tauti nosti kuumeen. Pari viikkoa sitten eräs lauantai meni 37,8 asteen kuumeessa, mutta se laski nopeasti 37,2 asteeseen ja siitä normaalilämmön puolelle. Olisi voinut kuvitella, että kuumeen lasku olisi auttanut nopeasti. No ei. Mun kurkku oli monta päivää niin kipeä, että jouduin ottamaan särkylääkettä ja molemmat korvani tulehtuivat. Oikea niin pahasti, että olin viikon saikulla ja söin kaksi viikon pituista antibioottikuuria. Näistä viimeinen päättyi sunnuntaina ja onko korva parantunut? No, tavallaan. Enää en toivo, että voisipa korvalla niistää, mutta tuo rutisee ja tinnittää edelleen.

En ole pystynyt yli kahteen viikkoon oikein treenaamaan. Kävin viikko sitten tiistaina puolen tunnin kävelyllä ja se tuntui vielä liian raskaalta. Eilen kävin jo puolentoista tunnin kävelyllä ja se tuntui jo hyvältä. Puolet matkasta kävelin ystävän kanssa ja juttelimme käytännössä koko ajan. Ei tuntemuksia keuhkoissa eikä hengästymistä. Parasta.

Todella ohit lumikerros piristi sunnutaikävelyllä

Tämä syksy on turhauttanut todella paljon. Olen hylännyt jo kaikki tavoitteeni 2019 Tukholman maratonille. Tai en kaikkia. Ainoa tavoite on päästä maaliin. Olen onnellisin ihminen, jos ylitän maaliviivan ajassa 5h 59min, se riittää! Olen myös joutunut hylkäämään ajatuksen, että juoksisin syksyllä 2019 ensimmäisen ultran. Se saa siirtyä seuraavalle keväälle, eli ensimmäinen ultrani olisi sitten se haaveilemani Helsinki City Double keväällä 2020.

Se hyvä puoli sairastamisessa on, että on aikaa ajatella näitä juttuja. Tein myös viimein päätöksen vuoden 2019 puolimaratonista ja ilmoittauduin Helsinki Maratonille 24.8.2019 aika lailla heti sen jälkeen kun julkistivat, että samana päivänä juostaan myös 10km sekä puolimaraton. Olen taas sen 24 euroa köyhempi, mutta se unohtuu kun saa jalkaa toisen eteen.

Puolimaratonille on nyt ilmoittauduttu

Jatkuva sairastaminen ja lepo alkaa turhauttaa. Jossain vaiheessa turhautuminen meni ihan siihen pisteeseen, etten halunnut kuulla muiden treenijuttuja. Seurasin vain kun makasin sohvalla ja miten kunto rapistui, kun en jaksanut tehdä muuta. Tokihan minä sen järjen tasolla  tiedän, että kun pohjakunto on hyvä, niin ei se kunto paljoa huonone, mutta eipä se juuri lohduta.

Vaan kyllä tämä tästä. Tämän viikon treenit kävelen ja jos kunto sallii, ensi viikosta alkaen kokeilen taas vähitellen sitä juoksua. Se vaan, että tämä jatkuva kävely alkaa jo kyllästyttää. Just ennen toista flunssaa Minna kyseli multa, että olenko pystynyt pitkillä lenkeillä yhtään juoksemaan. No olin, mutta saa nähdä milloin pääsen taas juoksemaan. Kaipaan niitä todella pitkiä ja matalalla sykkeellä juostavia lenkkejä, jotka tylsistyttävät, mutta saavat tulosta aikaan.

Kuumetta 37,8 astetta ja sohvan pohja

Takaisin bisnekseen

Se oli täysin tahallisen tökerö suomennos, mutta sopii aiheeseen. Jäänyt blogin pitäminen nyt vähemmälle ja se on johtunut omasta tylsistymisestä. Tässä on nyt kuukauden päivät siitä polvivammasta ja viime viikolla pystyin ensimmäistä kertaa juoksemaan. Kipuja ei onneksi ole ollut, joten tällä viikolla olen saanut jopa ihan treeniohjelman luvalla juosta. Pitkät lenkit ovat edelleen sauvakävellen, mutta nämä 30-60 minuutin juoksulenkit ovat tehneet niin hyvää!

Vaihtelu virkistää, ainakin hetkeksi

Kävin aika nopeasti vamman syntymisen jälkeen jalkaterapeutilla. Minulla on kuulemma pohkeet jumissa ja heikkoutta jalkapohjien lihaksissa. Suoraan sanottuna kumpikaan noista ei tullut yllätyksenä. Terapeutin mukaan nuo jumit saattavat mennä niin pahaksi, ettei sitä enää edes huomaa. Siinä pisteessä en ole onneksi vielä, sillä olen kyllä huomannut etenkin ne kerrat, kun pohkeet ovat olleet kunnolla jumissa. Silloin ei meinaa jalka nousta ja penkikkatauti iskee päälle. Polvivamman syyksi hän arvioi rasitusvammaa, joka on syntynyt liian äkillisestä ja kovasta rasituksesta. Senkin arvasin. Sain hyviä ohjeita, millä voin vahvistaa jalkaterää ja hieroa pohjetta. Kireyden poistumisen pitäisi auttaa myös niihin penikoihin. Parin viikon päästä menen uudelleen, silloin pitäisi katsoa iskutusharjoitteita, joiden avulla voisin jatkossa välttää nuo rasitusvammat.

Polvituesta tuli hyvä ystäväni. Ei tuo tukeni mikään maailman tukevin ole, mutta se näemmä riitti, sillä sen kanssa polvesta alkoi hiljelleen tulla kivuton. Pari päivää pidin sitä käytännössä kellon ympäri Terapeutti ei kieltänyt sen käyttöä, mutta totesi, että siitä olisi hyvä päästä nopeasti eroon. Ja olen kyllä päässytkin, en tarvitse sitä enää koko aikaa. Itse asiassa, polvi on kipeimmillään jos istun pitkiä aikoja paikoillani. Kävin kaverin kanssa elokuvissa viikko sitten ja polveen sattui koko leffan läpi. Kivut loppuivat melkein heti kun pääsin penkistä ylös.

Ikivanha polvituki, joka auttaa paremman puutteessa.

Takaisin siihen tylsistymiseen. Taisin viimeksi kirjoittaa, että se sauvakävely oli mukavaa. Joo, mukavaa vaihtelua. Mutta kun vain kävelee ja kävelee ja kävelee, niin pää alkaa toimia hassusti. Aloin miettiä, että nyt ei kyllä tule kehitystä ja minun pitäisi juosta. Monet lenkit menivät sillä, että kuvittelin itseni juoksemassa, mutta oikeasti pidättelin itseäni, etten alkanut pinkoa liikoja. Viime sunnuntain kahden tunnin sauvakävelylenkki teki henkisesti tiukkaa. Olisin voinut heittää ne sauvat järveen, oikeasti. Se on jännä, kaksi tuntia on aina kaksi tuntia eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka juoksisi. Silti se juokseminen on mielekkäämpää ja aika tuntuu kuluvan nopeammin.

Kuten yllä sanoin, tällä viikolla olen saanut taas juosta. Ohje oli lopettaa heti jos tuntuu kipua. Onneksi sitä ei ole tuntunut, ei ole siis tarvinnut vaihtaa kävelyksi. Ok, ylämäkiä olen kävellyt, mutta muuten saanut juostua. En taida niistä sauvakävelyistä vielä päästä eroon, mutta ehkä ne käyvät juurikin vaihtelusta.

Tämän päivän lenkki tuntui taas hyvältä ja mielekkäältä

Oli tämän päivän lenkin jälkeen mukava huomata, ettei se kehitys ole ainakaan takapakkia ottanut tämän kävelyvaiheen aikana. Tänään juoksin pitkästä aikaa yli 4 kilometriä puoleen tuntiin, keskisyke oli 147 ja maksimi 159, tavoite oli pitää syke alle 150. Syke tuntui siis pysyvän oikeissa lukemissa ja nousi ainoastaan ylämäissä. Keskivauhti oli 7:26 min/km ja maksimivauhti 5:34 min/km. Ja se fiilis lenkin jälkeen... En voinut ajatella muuta kuin, että rakastan tätä hommaa. Kyllä tämä juokseminen on vaan meikän juttu.

"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

Hyvä kipu, paha kipu

Kirjoitin joku aika sitten, että mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. Silti jouduin lauantaina keskeyttämään poluilla juostavan puolimaraton kivun takia. Miten tässä nyt sitten näin pääsi käymään, jos kivun ei pitäisi estää juoksemista?

Kyse on kivun tunnistamisesta: estääkö juuri tämä kipu minua juoksemasta? Onko kipu pelkkää lihaksen väsymisestä johtuvaa vai onko jotain mennyt rikki? Maratonilla mun jalkoihin sattui puolivälistä loppuun asti älyttömästi. Nestehukka sai pään jomottamaan kuin pahemmassa migreenissä. En silti keskeyttänyt. Kipu ei ollut vihlovaa, ei pahentunut eikä se sanonut "jotain menee rikki, jos jatkat." Kipu tuntui juuri siltä, että nyt lihaksia ja niveliä vähän väsyttää eikä ihme, on se 42,195 kilometriä sen verran rankka matka.

Nämä jalat haluaisivat jo juosta

KiipFit Trail Runilla se polven kipu tuntui alkuunsa juuri tuolta, että polvi alkoi vain väsyä. Ajattelin tosissaan, että taas testataan sitä kivunsietokykyä. Hiljalleen se kipu alkoi pahentua. Se oli vihlovaa ja se sanoi, ei, se huusi "älä missään nimessä jatka!"

On siis hyvää kipua ja huonoa kipua. Hyvän kivun kestää ja hyvää kipua on esimerkiksi kuntosalitreenin jälkeinen lihaskipu. Hyvä kipu ei rajoita liikkumista, vaan saattaa jopa helpottaa, kun liikkuu. Huono kipu on päin vastainen. Se häiritsee toimintaa ja rajoittaa, pahimmassa tapauksessa jopa estää liikkumista. Huono kipu tulee siitä, kun jotain menee rikki.

Päivän kävelytreeni

Minulla on tässä nyt päällä kaksi huonoa kipua aiheuttavaa vammaa. Polven lisäksi olen taistellut hiirikättä vastaan elokuun puolivälistä saakka. Varsinainen diagnoosi oli tenniskyynärpää. Sain eilen fysioterapeutilta ohjeet käden kuntouttamiseen ja minulla on muiden muassa nostelukielto käynnissä. Totesinkin fyssarille, että nuo meidän 3- ja 5-vuotiaat tykkäävät, kun äiti ei voikaan ottaa syliin.

Nämä pienet vammat eivät vaikuta pelkästään juoksemiseen, vaan ihan kaikkeen. Pelkään, että mun ringettekausi menee pieleen tänä vuonna. Haluaisin pelata sitä enemmän ja käydä enemmän harjoituksissa, mutta joka vuosi tuntuu tulevan jotain tällaista vastaan. Onko minut kirottu? Eikö minun olekaan tarkoitus harrastaa ringetteä?

Meidän ringettejoukkue oli viime kaudella omassa sarjassa kolmas

Mua harmittaa vieläkin ihan älyttömästi tämä ja itseni tuntien se harmittaa siihen asti, että pääsen taas juoksemaan. Nyt on joka tapauksessa tärkeintä saada raajat kuntoon, sekä jalka että käsi. Kylmähaudon täällä vuorotellen käsivartta ja vuorotellen polvea. Käden kanssa nyt pärjää, mutta tuo jalka mua ärsyttää. Kävin tänään palauttavalla kävelylenkillä ja kateellisena katselin kaikkia juoksijoita. Olisinko siis lähtenyt lauantaina yrittämään sitä polkupuolikasta, jos olisin tiennyt loukkaavani polveni? En.

Mulla on treeniohjelmassa 30 minuutin kevyt pk-lenkki. Olisi ensimmäinen juoksulenkki KiipFitin jälkeen. Todennäköisesti menee kävellen. Pyysin kevyttä ohjelmaa seuraavalle neljälle viikolle. Mun pää vielä hajoaa tähän.

KiipFit Trail Run

Olin jo vuosi sitten ilmoittautunut KiipFit Trail Runille puolimaratonille. Tuolloin kisa jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osuivat samalle päivälle. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle ja kisa juostiin tänään 15.9.

Lähdin hyvillä mielin Janakkalaan aamulla. Osasin olettaa, että kisa tulee olemaan rankka, rankempi kuin maanteillä juostavat puolimaratonit. Jyrkkiä nousuja ja laskuja oli tiedossa. Keli ei helpottaisi juoksua yhtään, sillä käytännössä koko päivälle oli luvattu sadetta. Liukasta siis saattaisi olla. En omista polkujuoksukenkiä, joten pohdin nastakenkien ja tavallisten lenkkarien välillä. Päädyin normilenkkareihin, sillä nastalenkkareissa on kova pohja, eivätkä ne myötäilisi yhtä hyvin maastoa. En myöskään ottanut parhaiten vaimennettuja kenkiäni, sillä alusta olisi pehmeä. Näillä mennään.

Lähtöä odottamassa, vielä hyvä fiilis.

Puolimaratonin lähtö oli klo 12:00 ja heti tiukkaa nousua. Heti alussa meinasin eksyä reitiltä, sillä ensimmäisen nousun jälkeen oli pieni pätkä, jossa reittimerkintä ei ollut niin hyvä. Onneksi huomasin merkinnän puun takana ja pysyin oikealla radalla. Eikä sitä vettäkään tullut niin paljoa. Pientä tihkusadetta, jotka taukosivat vähän väliä.

Nousut olivat todellä jyrkkiä ja hyvissä ajoin totesin, ettei näitä kannata edes yrittää juosta. Liukasta ei ollut, aina löytyi joku kohta, jossa oli pitoa. Vauhti oli oikein hyvä ja jalka jaksoi nousta. Aina sinne kilometrin 8 hujakoille, jolloin se iski. Vasen polveni alkoi hiljalleen kipuilla, mutta totesin, että mikäs tässä. Ei mitään mitä ei olisi aiemminkaan esiintynyt. Mietin jälleen kerran valmentajani sanoja, että näillä matkoilla mitataan sitä, kuinka hyvin siedän kipua. Tasaisella maalla se kipu laantuikin, mutta nousut ja laskut alkoivat tuntua vaikeilta.

Juttelin juostessa erään KiipFit-konkarin kanssa. Hän kertoi, että hän käy joka vuosi KiipFitin lisäksi Helsinki City Runilla ja meillä oli sama tavoiteaika. Hänelle mainitsin, että saapa nähdä, pääsenkö loppuun, kun polvi tuntuu ikävältä. Kerroin, ettei mun luonne kyllä anna jättää kesken ja mieluummin vaikka kävelen loppuun. Siitä ei mennyt kauaa, kun tuntui se ensimmäinen ikävämpi vihlaisu. Oikeastaan se oli se ensimmäinen isku päin näköä, että tämä taitaa jäädä kesken. Yritin ja jatkoin juoksua. Puolivälin jälkeen tämä toinen juoksija meni sitten menojaan ja minun polveni alkoi vihoitella enemmän. Vihlaisu ja toinen. Ei, kyllä tämä jää kesken.

Kilometrin 12 kohdalla tuli toimitsija vastaan. Hänelle viittoilin, että en pysty jatkamaan. Hän kuitenkin kehotti jatkamaan seuraavalle huoltopisteelle, sieltä pääsisi ehkä paremmin kisa-alueelle. Sanoin, että pystyn kyllä kävelemään ja jatkoin kävellen. Yritin pienellä tasaisella pätkällä ottaa taas juoksuaskelta, mutta kipu yltyi taas. Pian se alkoi tuntua myös kävellessä. Ylämäet menivät ihan ok, mutta alamäissä se kipu suorastaan kirveli. Ohitin 14 kilometrimerkinnän ja pian tulikin huoltopiste vastaan. Näin auton ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ehkä minun ei tarvitsisi kävellä reitiltä pois. En pystynyt muuta kuin itkemään, kun kerroin toimitsijoille, että en pysty jatkamaan, polvi on liian kipeä. Aavistukseni kyydistä osui oikeaan ja sain kuin sainkin autokyydin radalta pois. Kuulemma vähän ennen minua oli kyyditty toinenkin juoksija pois radalta ja saman vaivan takia.

Kyyneliltä ei vältytty, niin paljon keskeyttäminen harmitti.

Olin pettynyt, todella pettynyt. En pysty edes kuvaamaan miten paljon minua ärsytti jättää kisa kesken. Olisin todellakin mieluummin vaikka kävellyt, se ei ole minulle ongelma. Se kävelytkään ei vain ollut vaihtoehto. Voin sanoa, että jos mikään ei voita sitä hyvää fiilista, kun ylittää maaliviivan, niin mikään ei voita sitä pettymystä, kun kisa pitää jättää kesken.

Onhan minulla varmaan jokaisessa kisassa tullut jalat kipeäksi, mutta mitään tällaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen tietää, kun kipu johtuu pelkästä jalkojen väsymyksestä ja kun kipu saattaa olla merkki jostain vakavasta. Tämä tuntui jälkimmäiseltä. Keskeyttäminen oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikkei se siltä vieläkään tunnu. Mieluummin silti jätän leikin kesken, kun tahallani aiheutan pysyvää vahinkoa.

Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka jouduin jättämään kesken. Olihan se arvattavissa, että tämä tulee joskus vastaan. Harmittaa ja tuntuu siltä, että jotain jäi hampaankoloon. En ole koskaan ollut mikään polkujuoksija, mieluummin raastan maantiellä. Silti minulla on sellainen tunne, että poluilla juostava puolimaraton pitää vielä päihittää.

Melkein kaksi tuntia reilulle 14 kilometrille, en todellakaan voi sanoa olevani tyytyväinen.

Polveni ei vääntynyt missään kohtaa. En pysty tarkkaan sanomaan, että miksi polvi kipeytyi niin kovasti. Luultavasti kyse on juuri siitä, että alusta oli outo eikä jalkani ole tottuneet tuollaiseen kikkailua vaativaan juoksuun. Luulen, että kyse on kuitenkin rasituksesta. Nyt pitää antaa jalan levätä ja hoitaa sitä sekä kylmä- että kipugeeleillä. Onneksi seuraavan viikon treenit ovat palauttavaa kävelyä. Jospa tuo parantuisi sinä aikana.

Seuraavat pari päivää menee kyllä pettymyksessä. Siitä silti noustaan. Olen ilmoittautunut ensi vuodelle jo kahteen juoksutapahtumaan, joten tämä jalka on saatava kuntoon. Harmittaa, mutta en anna tämän pienen vastoin käymisen lannistaa.

Miksi juoksen?

Olen miettinyt tätä kirjoitusta jo jonkin aikaa, mutta se on tuntunut jotenkin, en tiedä, teennäiseltä. Nyt multa on muutamakin tyyppi lyhyen ajan sisällä kysellyt aiheesta. "Miksi juokset?" "Mitä varten treenaat?" Mutta miten sitä selittää jollekin, joka ei jaa tätä samaa intohimoa, että miksi ihmeessä minä edelleen juoksen, jos jaksan sen maratoninkin? Yritetään, tähän on monta syytä.

"Koska haluan laihtua"
Ihan alkuperäinen syy minun juoksuharrastukselle oli noinkin tyhmä. Halusin laihtua. Varmasti kaikki ovat kuulleet omaan vartaloon kohdistuvaa arvostelua. Noh, itse kuuntelin 15-vuotiaana kun silloin poikaystäväni haukkui minua tämän tästä lihavaksi. Olinko? En. Painoin vähemmän kuin tällä hetkellä, tosin, en ollut ihan yhtä timmi. Ulkonäön turha arvostelu osuu aikuisellakin useasti arkaan paikkaan, joten mitä se tekee sitten kasvuiässä olevalle nuorelle? Jep. Voin sanoa, ettei tämä silloisen poikaystävän arvostelu saanut minua laihtumaan, vaan lihoin ja aloin vihata tätä vartaloa. Löysin jatkuvasti siitä kaikkea mistä en pitänyt, ja päähäni jäi se ajatus, että pitää laihtua. Näin itseni lihavana.

Juokseminen tuli sitten aikuisiällä mukaan. Se on todella tehokas tapa kuluttaa kaloreita ja polttaa rasvaa, kyllä. Minua tuo ei motivoinut tarpeeksi. Kävin lenkillä ja juoksin ihan päin prinkkalaa. Liian kovaa, mikä johti siihen, etten oikein edes jaksanut juosta. Kävin samalla ryhmäliikuntatunneilla sekä kuntosalilla, joten kunto kasvoi vähitellen. Pelkkä halu laihtua ei tosin riitä pitämään juoksuintoa yllä, sillä oikeasti. Tämä on välillä ihan täyttä paskaa, jos näin saa sanoa. On tylsää juosta 3 tuntia hidasta vauhtia.

Näen nykyisin itseni sporttisena ja olen tyytyväinen näkemääni. Surullista, että siihen saavutukseen meni noin 30 vuotta.

Nyt olen 32-vuotias, enkä enää näe itseäni lihavana. Rehellisyyden nimissä, en näe itseäni laihanakaan. Ehkä viimeiset pari vuotta olen ollut todella tyytyväinen tähän kehoon. Se ei ehkä ole täydellinen, mutta se on omani. Se tekee työnsä ja oikeasti, se näyttää nykyisin aika hemmetin hyvältä. Muistan ajatelleeni nuorena, että haluan sporttisen vartalon ja pitkään kadehdin siskoani, joka on aina ollut meistä se urheilullisempi. Ja on edelleen, ei sillä. Olen kuitenkin vihdoin lakannut vertaamasta itseäni häneen ja sitä kautta näen myös sen, että minullakin on sporttinen kroppa. Se on ollut sen seurausta, että olen juossut ja löytänyt sen aidon intohimon juoksemiseen.

"Haluan ylittää itseni"
Vuonna 2010 juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Ajattelin nähdä, että pystynkö siihen ja pystyin. Alitin tavoitteeni, en edes muista mikä alkuperäinen tavoitteeni oli, mutta alitin sen. Yllätin itseni sillä, että juoksin koko matkan. Muistan edelleen sen jalkojen kivun, mikä iski seuraavana päivänä. Oikea jalkani oli oikeastaan kauttaaltaan kipeä päkiän ja polven väliltä. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut mitalia tuosta tapahtumasta. Kait kävelin niin pöllästyneenä suoraan palautuspisteelle hakemaan vettä ja syötävää, ettei mulla käynyt edes mielessä kysyä, että mistä saa mitalin.

En saanut mitalia, mutta paidan sain. HCR 2010

Tuolta ensimmäiseltä puolimaratonilta jäi kytemään se ajatus, että ehkä se maratonkin menee vielä joskus. Kesti vielä nelisen vuotta ennen kuin juoksin toisen kerran puolikkaan ja siitä toiset nelisen vuotta ennen sitä ensimmäistä maratonia. Nyt ajatuksissa siintää jo ensimmäinen ultra.

Ihmiskeho on siinä mielessä jännä, että se pystyy mielettömiin suorituksiin, kun sille antaa mahdollisuuden. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että kuinka vahvaksi tai kuinka kestäväksi ihmiskehon pystyy harjoittamaan. Joku kyykkää tuplaten tai triplaten oman painonsa, joku toinen jaksaa juosta 24 tuntia putkeen. Oma tämän hetken pitkän tähtäimen tavoitteeni on se 100 kilsaa. Saa nähdä jääkö se siihen, tuo 24 tuntia houkuttaa myös.

"Juokseminen on terapiaa"
Tähän olen törmännyt useasti ja se on niin totta. Usein kaikki ärsytykset ja ahdistukset katoavat lenkillä, etenkin hyvän vk-treenin jälkeen. Pitkillä lenkeillä puolestaan olen vain minä ja minulla on aikaa ajatella. Hahmottelen esimerkiksi näitä tekstejä ja käyn läpi päässäni viime päivien tapahtumia. Suunnittelen tulevia juoksukausia. Mitä vain!

Osaan nauttia myös näistä ajoittaisista kävelylenkeistä

Se on kait mahdoton selittää jollekin toiselle, että kuinka pitkä ja fyysisesti rasittava juoksulenkki voi olla yhtä aikaa rentouttava ja piristävä. En aio kuitenkaan valehdella. Olen tullut monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun juoksu ei ole kulkenut eikä jalka ole noussut. Tämä tulee varmasti vastaan kaikilla, jotka liikkuvat tavoitteellisesti; aina se treeni vain ei kulje. Joka tapauksessa tuo hyvien ja loistavien lenkkien määrä on suurempi, kuin huonojen. Niin sen pitää ollakin, en tätä muuten tekisi. Hyvä lenkki jaksaa kantaa pitkälle, huono lenkki harmittaa vain hetken.

Enkä edes lähde siihen, että varmaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun ylittää juoksutapahtumassa maaliviivan. "Runner's high", se on todellinen ilmiö ja äärimmäisen hyvä fiilis. Siihen jää koukkuun. Tuo fiilis ei tule mielestäni pelkästään siitä juoksemisesta ja sen irroittamista endorfiineista, vaan myös siitä, että niitä ajatuksia tulee käsiteltyä siellä lenkin omassa rauhassa.

"Maksan siitä"
Siinähän se tuli. Maksan mun valmentajalle, että saan juosta. Toisaalta mun on pakko. Haluan juosta, mutta en osaa juosta oikealla tavalla enkä saa itseäni tarpeeksi usein lenkille ilman henkilökohtaista valmennusta. Sanoinkin Minnalle varmaan heti kättelyssä, etten koskaan saisi itseäni maraton-kuntoon ilman ammattilaisen laatimaa treeniohjelmaa.

Juoksemista sanotaan halvaksi harrastukseksi. Anteeksi nyt vain, mutta minua vähän naurattaa. Kenkiä kuluu useampi pari vuodessa, vaatteet kulahtavat nopeasti, juoksutapahtumat maksavat sievoisen summan ja lisätään siihen vielä nämä valmennusmaksut. En ala edes arvata, mitä maksan tästä halvasta harrastuksestani vuodessa. Ja minä juoksen pelkästään omaksi ilokseni, en ole todellakaan mikään edustusurheilija. Toisaalta se on myös panostusta omaan itseeni, sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin. Miksi en siis maksaisi siitä?

Nämä New Balancen peruskengät ovat siitä halvimmasta päästä ja nekin ostettu alennusmyynnistä

Syitä sille, että miksi juoksen on enemmänkin. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt yhtään hyvää syytä, että miksi en juoksisi. Mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. "Se on vain kiinni siitä, kuinka hyvin siedät kipua", sanoi valmentajani Minna Syvälä viime kaudella, kun tsemppasi maratonille. Pienet kivut eivät ole tähänkään mennessä estäneet minua lähtemästä lenkille. Multa saa vaikka irrota koko jalka, enkä varmaan silti lopettaisi juoksemista. Aina löytyy apuvälineitä tai vaihtoehtoisia tapoja liikkua.

Oikeastaan tämän kaiken voisi tiivistää lyhyesti, että juoksemisesta on tullut minulle elämäntapa. Sellainen, josta nautin.

Venyy ja taipuu... ehkä vielä joskus

Harrastin oikeastaan koko teini-ikäni tanssia. Ja ihan kaikkea mikä mahtui baletin ja hiphopin välille. Minulla saattoi olla päivässä kolme tanssituntia putkeen ja kävin tunneilla varmaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Lienee varmaan sanomattakin selvää, että 16-vuotiaan Riikan liikkuvuus oli ihan eri tasoa kuin 32-vuotiaan Riikan. Spagaatti meni lämmittelemättä ja sain kosketettua varpailla päätäni, kun kädellä nostin jalkaa selän takaa (mulla on joskus ollut kuva tuosta tempusta, harmittaa, kun ei löytynyt enää). Lukion loppupuolella se tanssiharrastus alkoi hiljalleen jäädä samoin kroppa alkoi kangistua. Ei mene spagaatti enää, ei lähellekään ja joku siltakaato tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.

Olen tässä nyt hyvän tovin J:lle surkutellut sitä, kun ei ole oikein liikkuvuutta. Se vähäkin katosi kahden raskauden myötä. Etenkin L:n odotus teki hallaa liikkuvuudelle, sillä kärsin varmaan puolet raskaudesta iskiaasta. Silleen tosi kiva, pahoinvointi lakkasi puolivälissä ja tilalle tuli iskias, jonka takia en meinannut välillä öisin päästä sängystä ylös. Neuvolassa vain sanoivat, että eipä tälle nyt oikein mitään voi tehdä, tsemppiä, kyllä se loppuu kun vauva syntyy. No, niin se loppuikin, mutta ei paljoa lohduttanut noina öinä, kun en tahtonut päästä ison mahan ja kipeän selän kanssa sängystä ylös.

Jotenkin tuo venyttely ja liikkuuvuden harjoittelu sitten vain unohtui. Kyllähän mulla lukee treeniohjelmassa monessa ruudussa, että "kehonhuolto", mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa sitten. (Sori Minna, oon ihan tuhottoman huono tuossa osiossa, koitan skarpata jatkossa.) Osittain ehkä nyt uskalluksesta kiinni, kun siitä on vähän päälle puolitoista vuotta, kun hajotin selkäni.

Perjantain fiiliksen, kun loppuviikon treenit peruuntuivat miniflunssan takia

Uskon julkisiin ilmoituksiin, sen voimalla sain maratonin juostua. Kokeillaan siis nytkin: Lisään venyttelyä sekä liikkuvuusharjoitusta päiviini. Mulla on kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka vaihtoivat nyt syksystä uuteen päiväkotiin, joten tauteja on luvassa. Tämän loppuviikon juoksutreenit peruuntuivat, kun mun kurkku tuntui perjantaina hieman kipeältä, mutta ei mitään sellaista, ettenkö voisi esimerkiksi venytellä.

Voiko sitten yli 30-vuotias oppia spagaatin? Totta kai voi, ainakin jos mun personal trainerina työskentelevään siskoon on uskominen. Mulla ei pitäisi olla mitään esteitä sille, muuta kuin oma maltti. Varmasti kehitys tulee olemaan hitaampaa, kuin silloin 16-vuotiaana, mutta jos vain jaksan säännöllisesti harjoitella, niin uskoisin spagaatin tulevan vuoden sisällä. Eikä tässä nyt ole kyse pelkästään tuosta spagaatista, vaan myös siitä, että oikean jalan kireys saattaisi poistua siinä samalla.

Tein Pinterestiin taulun, jonne kerään näitä venyttelyohjeita. Sieltä löytyy todella kivasti kaikenlaisia "jos tavoitteesi on tämä, treenaa tätä" ohjeita. Sen verran olen jo skarpannut viime kauteen verrattuna, että nyt jopa venyttelen jokaisen lenkin jälkeen. Reidet, pohkeet, pakarat... Etenkin nuo pohkeet tahtovat jumitella, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti juoksemiseen. Toisaalta taas, ehkä nuo välillä edelleen itsestä ilmoittavat selkäkivutkin katoaisivat, jos selän liikkuvuus olisi parempi.

Tein tänään ensimmäisen laajemman venyttelytreenin ja huhhuh. Ei ole keho enää tottunut moiseen hommaan. Alkoi heikottaa ja koko kropassa tuntui, miten veri alkoi kiertää. Testasin myös sen spagaatin ja kaukana se vielä on, mutta en nyt sanoisi, että mahdoton. Tämä taisi olla aikanaankin se lähtötaso, josta sitten vihdoin sain sen tehtyä. Täytyy säännöllisesti venytellä sekä seurata kehitystä. Ehkäpä kuvaan aina jokaisen kuun alussa, että mikä on tilanne, onko tultu milliäkään alaspäin.

Tästä se lähtee

Suunnitelmana on siis ottaa kunnon venyttelyt aina treenien jälkeen. Ei mitään nopeita ja pakollisia 10 sekunnin pitoja, mutta ei toisaalta myös mitään rikkovia venytyksiä. Kehonhuoltopäivinä sitten laajemmat ja kokonaisvaltaisemmat venytykset. Pitää varmaan ottaa noita tanssiaikojen harjoitteita mukaan kuvioihin, niillä saa ainakin selän liikkuvuutta lisättyä.

Olisko treenikauden 2018-2019 teemana siis laittaa koko akka kuntoon? 2017-2018 teemana oli suorittaa se maraton ja nyt tiedän pystyväni siihen. Joten katsotaan, vuosi aikaa. Meneekö 1.9.2019 spagaatti jälleen?

"Kuvittele, että ajat tosi pienellä pyörällä"

Tämän päivän lenkki oli pituudeltaan 40 minuuttia. Matkaa kertyi 5,32 kilsaa. Oikein hyvin, jos minulta kysytään. Vertaan varmaan joka lenkilla kuntoani vuoden takaiseen ja kehitystä on tapahtunut huimasti. Vauhtia on tullut lisää ja kestävyyttä on tullut lisää. Toki pystyin jo vuosi sitten juoksemaan 5 kilsaa puoleen tuntiin ja pystyisin nytkin. Jos tämän vuoden Riikka juoksisi 5 km kilpaa viime vuotisen Riikan kanssa, niin tämän vuotinen voittaisi sekä palautuisi nopeammin urakasta. Jotenkin niin siistiä tajuta tuo. Että sori vaan, Riikka vuosimallia 2017 ja sitä aiemmat.

Pelkästään vauhti ja kestävyys eivät ole parantuneet, vaan myös tekniikkani ja siiihen viittaa tuo otsikko. Tänään juostessa mulla pyöri päässä koko ajan valmentajani Minnan sanat juoksutekniikasta: "Kuvittele, että ajat sellaisella tosi pienellä polkupyörällä." Yritin tänään visualisoida itselleni sellainen minifillarin - tiedättehän, sellainen tosi pieni, millä klovnit ajaa - ja ehkä se jalka rullasi vähän paremmin. Pientä rullaavaa liikettä, ei harpomista. Rullaati, rullaati. Ja ehkä, ehkä... Ehkä se jalka vähän paremmin rullaa kuin vuosi sitten. Ainakin tuntuu paremmalta.

Koska mun alkukautta on vaivannut penikkatauti, kiinnitin erityisesti huomiota askeleeseen. Alkumatkasta tuo oikea jalka tuntui vähän kivuliaalta, mutta se helpotti melko nopeasti. Askelsin selkeästi enemmän päkiällä kuin edes jalan keskiosalla. Näemmä tuo tyyli askeltaa sopii mulle parhaiten. Ainakin se on se kivuttomin tyyli.

Aika hyvä vauhti pk-lenkille meikäläisen tasolla

En tosin tiedä, miltä mun juoksutekniikka näyttää tällä hetkellä. Juoksen käytännössä aina yksin, joten en ihan viitsi ketään tuntematonta kuvaamaan mun juoksua. Viimeksi taisin pyytää kaveria kuvaamaan kesällä ja aika kauhealtahan se näytti. Vatsan kannatus voisi olla parempi, selkä pystympi, lantio ylempänä, hartiat alempana, löntystelyä ja niin edelleen. Täydellistä tekniikkaahan ei ole. Voisin melkein lyödä vetoani, että nämä oikeista mitaleista kilpailevat juoksijat katsovat omia juoksujaan samoilla silmillä; "Tuossa olisi vielä petrattavaa, miksi tein noin..." ja sitä rataa. Mutta sitä varten tässä treenataan, että kehitytään.

Perustan kaikesta huolimatta väitteeni parantuneelle tekniikalle puhtaasti siihen, miltä mun juoksu kuulostaa. Juoksen yleensä aina nämä lyhyemmät lenkit ilman musiikkia, joten sen askeleen kuulee välillä häiritsevänkin hyvin. Vuosi sitten mun askel oli raskas ja siitä kuului aina kova tömähdys. Oikeastaan koko viime kausi meni siihen, että kuulostelin tuota askelta. Hissukseen se alkoi kuulostaa paremmalta ja paremmalta. Tänään se ei ollut sellainen voimakas "tömps, tömps, tömps", vaan pikemminkin pehmeä "töp, töp, töp." Aina voi parantaa ja varmasti askel on vuoden päästä yhä kevyempi.

On se muuten jännä, miten nämä kaikki asiat tekevät tästä hommasta helpompaa. Ei pelkästään se, että hapenottokyky paranee eikä se, että kestävyyttä tulee lisää. Musta tuntuu, että tuo pieni, rullaava askel on ehkä se isoin syy mun kasvaneeseen vauhtiin. Sitähän Minna mulle jo heti alussa painotti, että se loikkiminen ja harpominen syö energiaa eikä sillä tavalla jaksa kauaa. Että töp, töp, töp vaan jatkossakin.

Olen nyt muistanut jopa venytellä aina lenkin jälkeen

Päivän lenkki:
Kesto: 40 min
Matka: 5,32 km
Keskisyke: 144
Maksimisyke: 159
Keskivauhti: 7:32 min/km
Maksimivauhti: 6:08 min/km

"Eihän tässä mitään"

"Ei tässä mitään, ei tämä niin kipeä ole." Siinä lause, jonka kuulee jossain vaiheessa jokaiselta, joka harrastaa yhtään enempää liikuntaa. Tietyllä tapaa kipu onkin hyvästä. Esimerkiksi kunnon salitreenin jälkeen kipeytyvät lihakset voivat olla merkki niistä hyvistä lihakseen tulevista mikrovaurioista, jotka kasvattavat ja kehittävät lihasta. Liikkumista ei tule mielestäni missään nimessä lopettaa kivun takia, vaan pikemminkin liikkua kivun sallimissa rajoissa. Itse rikoin kuntosalilla selästäni välilevyn talvella 2017, mutta en missään vaiheessa lopettanut salitreeniä. Tietyt liikkeet, kuten maastaveto, jäivät pois ja käytin tukivyötä. Juoksemiseen nuo selkäkivut vaikuttivat yllättävän vähän. Midnight Run vuodelta 2017 jäi väliin, mutta muuten pystyin juoksemaan. Ainoa missä selkä kivut vaikuttivat oli ringette, jossa pelaan maalivahtina.

Fysioterapialla ja jumpalla pääsin selkäkivuista. Nyt ongelmana on siten penikkatauti. Penikat olivat riesanani pitkään, kunnes muutin askellustani juostessa. En enää astu kantapää edellä maahan, vaan pikemminkin jalan keskiosalla tai kokonaan päkiällä. Padapim, padapum, enää ei penikat vaivanneet. Kunnes nyt syksyllä ongelma teki paluun.

Vaan eihän siinä mitään, senkun juostaan, senkun juostaan, senkun juostaan, juostaan, juostaan... sattuu. Jännä juttu, ettei penikkatauti parane juoksemalla. Siinä kohtaa, kun tuo meni niin pahaksi, että jopa kävellessä tuntui, ymmärsin viimein, että nyt pitää vähän himmailla. Valmentajani Minna Syvälä sanoi, että voin vaihta pk-treenejä kävelyksi. Tämän viikon treenit olen kävellyt ja tämä on tylsää. Haluan juosta, haluan vauhtia, haluan nähdä, kuinka pitkän matkan pystyn tällä kertaa juoksemaan puolessa tunnissa! Vielä enemmän haluan juosta jatkossakin ilman kroonista vaivaa.

Noh, jos ei pelkkä penikkatauti muka ole tarpeeksi, niin hankin siihen oheen vielä hiirikäden. Viikon verran oikea ranteeni sekä kyynärpääni on tuntunut epämukavalta. Kävin eilen työterveyslääkärillä diagnoosi oli sekä tenniskyynärpää että golfkyynärpää, jotka säteilevät ranteeseen. Molemmat toimistotyöstä. Eilinen päivä meni saikuttaessa ja maanantai on varalla. Tämä viikonloppu minun pitää lepuuttaa kättä sekä käyttää kipugeeliä. Rannetuen sain, jotta ranteeseen kohdistuvat säteilykipu ei äitiysi tulehdukseksi.

Lateraalinen epikondyliitti riitti syyksi kahden päivän saikulle

Että sellaista kivaa, lepuutetaan sitten sekä jalkoja, että käsiä. Kieltämättä toivon, että pystyisin ensi viikolla taas juoksemaan. Treeniohjelmassa on luvassa mäkivetoja, eihän niitä nyt sovi kävellä!

Tässä on siis hieman harjoittelua myös sen suhteen, että maltan keventää, noh, oikeastaan kaikkea. Olen luonteeltani tietyllä tapaa perfektionisti sekä tunnollinen. Juuri tuon tunnollisuuden takia minusta tuntuu vaikealta skipata treeni tai kieltäytyä työjutuista. Vaan oikeasti, mitä siitäkin saa, kun ajaa itsensä äärille? Näköjään hiirikäden ja penikkataudin.

Juoksijan tuntomerkki

Mistä tunnet sä juoksijan? No esimerkiksi siitä, että juoksija suunnittelee jatkuvasti uusia kisoja ja tapahtumia mihin lähteä. Mulla ei ole edes kisakausi 2018 vielä ohi ja silti katse on vahvasti suuntautunut kohti kautta 2019. Itse asiassa, mulla on kaikessa tekemisessä katse kohti tulevaa ja välillä on hankala elää tässä ja nyt. Mun pää toimii sillä tavalla, että helposti keksin kymmenen eri vaihtoehtoa, että miten jokin asia saattaa mennä.

Olen jo ilmoittautunut Tukholma Maratonille 2019 ja mietinnässä ovat muut matkat, eli vitonen, kymppi ja puolimaraton. Vitosen kisoja on aika hankalasti, joten yksi jo perinteeksi muodostunut tapahtuma tulee olemaan Color Obstacle Rush. Tästä on itse asiassa jopa harkinnassa, että kiertäisin nuo kaikki Suomen Color Obstacle Rush-tapahtumat. Idea putkahti tänä vuonna päähäni ja muutama kaveri oli heti messissä. Pitää tuossa vuoden vaihteen jälkeen vähän tunnustella, että saadaanko joukkuetta kasaan jokaiselle paikkakunnalle vai kierränkö yksin. Jää nähtäväksi. Joka tapauksessa tämä on nyt niin hieno idea, että se on pakko toteuttaa!

Säilyin suhteellisen siistinä tämän vuoden Color Obstacle Rushissa.

Tänään keksin sitten, että voisin vetää niin sanotun virallisen vitosen Helsinki City 5:ssä. Pääsisi vihdoin kunnolla testaamaan, että mihin aikaan sen vitosen saa kiskottua. Nyt tiedän sen, että kymppi menee alle tuntiin, joten loogisesti ajateltuna vitosen pitäisi mennä reilusti alle puolen tunnin. Tuosta olisi pari viikkoa aikaa palautua maratonille. Vitonen on sen verran kevyt ja Color Obstacle Rushit ovat hupitapahtumia, että kyllä tuo onnistuu.

Kymppi aiheuttaa enempi pohdintoja. Helsinki10 oli ihan hauska tapahtuma tänä keväänä, joten se on jälleen yksi vaihtoehto. Toisaalta myös Midnight Run houkuttaa. Helsinki10:llä oli hyvä jänispalvelu, joten siellä voisi periaatteessa yrittää rikkoa ennätyksen, toisaalta Midnight Runilla on lähdöt tavoiteajan mukaan. Toisaalta, miten olisi molemmat? Kympin matka on mulle oikeastaan se ainoa matka, jolla haluan rikkoa ennätyksiä. Vitoset menevät käytännössä aina, puolimaratoneilla ja maratoneilla tavoite on päästä maaliin. Viimeksi sain kympin ajasta hippasen päälle 5 minuuttia pois. Valmentajani varoitteli jo, ettei välttämättä tuollaista parannusta tule toistamiseen. Toisaalta, se 55 minuutin alitus jäi niin pienestä kiinni, että jo 14 sekunnin parannus saisi minut riemuitsemaan.

Aika saatanallinen matka juostuna keskiviikon vk-treenissä

Puolimaraton, sellainen pitää ehdottomasti juosta vuonna 2019. Tänä vuonna en juokse tuota matkaa maanteillä, joten on sellainen tunne, että pitäisi palata niin sanotusti peruskisan ääreen. Mua kiinnostaa ihan älyttömästi juosta talvella puolimaraton ja maraton, ja tähän olisi nyt yksi ratkaisu: Star Wars Virtual Half Marathon. Milloinhan minä luin tästä kyseisestä tapahtumasta ensimmäisen kerran... Joka tapauksessa kiinnostus heräsi sen verran vahvasti, että voisin jopa toteuttaa. Kysessä on tosissaan virtuaalinen puolimaraton, jonka voi juosta oman kunnon mukaan joko yhteen putkeen tai osissa. Suoritusaikaa on kolme kuukautta, tammikuusta maaliskuuhun. Eli juuri sitä talvijuoksua. Tuon voisi kuitata jonkun pitkän pk-lenkin yhteydessä ilman sen kummempaa tavoiteaikaa. Mulla on haave (jälleen kerran) päästä juoksemaan runDisneyn puolimaraton ihan paikan päälle Disneylandiin, mutta se reissu tulee maksamaan aika paljon, joten tämä on nyt lähin kosketus siihen.

Virallinen puolimaraton täytyy ehdottomasti saada tuon hupijuoksun lisäksi kalenteriin. Sekä HCR että Helsinki Half Marathon ovat liian lähellä Tukholman maratonia, joten yksi vaihtoehto on juosta puolimaraton Tampereella. Juoksin vuonna 2014 Tampere Maratonin järjestämän puolimaratonin, mutta tuolla on myös Tampere Puolimaraton. Pitää seurailla, että miten nuo ajoittuvat. Vähän veikkaan, että omat suunnitelmani huomioon ottaen Tampere Maratonin yleensä elokuussa juostava kisa sopisi aikatauluuni paremmin.

Maraton on tosiaan Tukholmassa. Kuulemma kannattaa juosta sama kisa toistamiseen, niin näkee kehityksen paremmin. Tästähän olen tainnut kirjoittaakin jo aiemmin. Yksi iso tavoite tuonne on juosta Västerbron silta. Aivan järkyttävä nousu reitin loppupuolella. Kunnon koetus.

Reeniä, reeniä

Viimeinen tavoite vuodelle 2019 olisi se ensimmäinen ultrajuoksu. Valmentajani pyysi pohtimaan jo valmiiksi tuon vuoden syksylle jotain tapahtumaa, jossa voi juosta 50-60 km. Vähän olen miettinyt jotain 6 tunnin juoksutapahtumaa ja katsoisi miten pitkälle siinä pääsee. Voisi olla ihan hyvä vaihtoehto, jos mitään muuta ei löydy syksylle 2019. Toinen vaihtoehto on Tampereella juostava Wihan Kilometrit ja mennä 50 kilometrille sinne. Tässä on onneksi aikaa selvitellä noita ultrajuoksuja. Mitä olen vähän googlaillut suurin osa tuntuu olevan poluilla juostavia tapahtumia, enkä ole ainakaan vielä lämmennyt polkujuoksulle. Tai sitten juuri tuollaista, että annetaan tietty aikaraja, jonka ajan kierretään rataa ja katsotaan miten pitkälle pääsee. Sinällään tuo Wihan Kilometrit voisi sopia minulle hyvin, koska tuo juostaan kuitenkin kaupunkioloissa, vaikkakin kierretään tietyn pituista rataa.

Että ihan hyvältähän tuo juoksukausi 2019 alkaa näyttää. Fiksumpi varmaan keskittyisi siihen tämän kauden viimeiseen rutistukseen, eli KiipFit Trail Runiin ja vasta sitten miettisi tulevaa.

Helsinki City Triathlon, joukkueviesti

Mulla on näitä haaveita, mitä tulee kestävyysurheiluun, kuten esimerkiksi se ultran juokseminen. Haluan nähdä ja kokea itse sen, mihin tämä kroppa pystyy. Sillä, jos nyt totta puhutaan, ihmiskroppa pystyy aika huikeisiin suorituksiin. Yksi tällainen haave on olympiamatkan triathlon, eli 1,5 km uintia, 40 km pyöräilyä ja 10 km juoksua. Pitäisi alkaa uimaan, niin tuo voisi oikeasti olla jopa mahdollinenkin.

Ensimmäinen kosketukseni triathloniin oli Helsinki City Triathlonin ja naisten joukkueviesti. Yksi ui, yksi pyöräili ja minä juoksin. Matkat olivat 300 m uinti, 9 km pyöräily ja 3 km juoksu, eli aika helppo matka. Kaverini pyysi mukaan puolisen vuotta sitten ja hetken pohtimisen jälkeen suostuin. Meni pari päivää ja meillä oli koko joukkue kasassa. Uimarimme Anna on pariin otteeseen osallistunut tohon kisaan yksilömatkaan, minä ja pyöräilyosuuden hoitanut Paula olimme ensikertalaisia.

Oikealla Anna (uinti), keskellä Paula (pyöräily) ja vasemmalla minä (juoksu)

Pari viikkoa sitten pidimme strategiapalaverin, jossa Anna kertoi vähän kisajärjestelyistä ja käytännöistä. Katsoimme myös reittikarttaa, sillä etenkin vaihtopisteet piti olla tarkasti tiedossa. Asetimme myös realistisen tavoitteen: kunhan ei olla viimeisiä. Hauskaahan tuonne mentiin pitämään, ei sillä sijoituksella niin väliä.

Kisapaikkana oli Helsingin Uimastadionin ympäristö. Kyllä tuli moneen otteeseen kerrattua sitä jo laadittua strategiaa ja miten vaihdot hoidetaan. Meidän sarjan lähtö oli klo 17:40 (todellisuudessa 17:50, lähtö oli vähän myöhässä), mutta olimme hyvissä ajoin paikalla. Se oli hyvä päätös, ehdittiin vähän nähdä muita kilpailijoita, tutkia reittiä ja jännittää. Naureskeltiin, että ilmoittaudutaan joku vuosi SM-kisan masters-sarjaan. Menee tosiaan vielä pari vuotta, sillä masters-sarjan yhteenlasketun iän tulee olla 130 vuotta. Tällä hetkellä meidän joukkueen yhteenlaskettu ikä on nippa nappa yli 100 vuotta.

Toisella kierroksella

Itse kisa meni mielestäni hyvin. Katsoin uinnin lähdön ennen kuin siirryin odottamaan omaa vaihtoani. Hetken siinä sai tosiaan odotella ennen omaa lähtöä. Vaihto saatiin nopeasti suoritettua ja lähdin matkaan. Reitti oli tosiaan 3 km pitkä, joten täysillä mentiin. Maksimivauhtini laski parhaimmillaan sinne 4 minuutin/km puolelle. Tasaisella maalla olisin varmaan päässyt ekan kilsan alle 5 minuuttiin, mutta tuo reitti oli todella haastava noin lyhyelle matkalle. Tiukkoja nousuja ja jyrkkiä laskuja.

Maaliviivan ylitys on aina hieno hetki

Meidän joukkue taisi olla sijalla 7/9 omassa sarjassamme, kun pääsin maaliin. Pari sijaa meni siinä sivuun, kun kengännauhani aukesi kesken ensimmäisen kierroksen. Sellainen pieni harmitus jäi, ja tuo näkyy kilometriajoissani. Kilometrit 1 ja 3 menivät molemmat reilusti alle 6 minuutin, mutta tuo kilometri 2 meni aikaan 6:02 min/km. Noh, sellaista sattuu. Ei siltikään oltu viimeisiä, joten saavutimme omat tavoitteemme. Maksimisyke nousi päälle 200 ja keskisyke oli 168. Kuten sanoin, tiukkoja nousuja.

Nyt mietin, että riittäisivätkö rahkeet osallistua yksilökilpailuun tuolla vuoden päästä? Kyseessä on kuitenkin hupitapahtuma, jossa ei ole välineistöllä niin väliä. Ehkä sen 300 m jaksaisi myös uida. Tai noh, jaksanhan minä, mutta ei se todellakaan mitään nopeaa menoa ole. Ja todellakin lähden perhematkalle, kun O ja L ovat tarpeeksi isoja, eli molemmat osaavat sekä uida että pyöräillä kunnolla.

Suorituksen jälkeinen tankkaus, parasta aina

Luulen, että tuo olympiamatkan triathlon jää sellaiseksi kauniiksi haaveeksi. Tämä oli kuitenkin hauska kokemus. Ensi kosketukseni triathloniin. Vähän jäi sellainen maku suuhun, että mieluummin kuitenkin juoksen pitkää matkaa hitaampaa vauhtia, kuin lyhyttä matkaa täysillä. Taisin jopa maaliin päästyäni sanoa ihan suoraan, että "olipa paskaa." Olihan se, mutta silleen hyvällä tavalla. On se jollain tavalla helpompi juosta sitä pidempää matkaa. Helpompi pitää vauhti tasaisena ja sitähän se on mitä minä treenaan.

Henkisesti parempaa

Mulla oli viime viikonloppunan kaksi hyvin erilaista treeniä. Lauantaina oli lyhyt, 45 minuutin pk, mutta vähän kovemmilla tehoilla (keskisyke 150). Sunnuntaina oli vuorossa 105 minuutin pitkä pk ja matalalla teholla (keskisyke 145). Yksi asia niitä kuitenkin yhdisti: juoksu tuntui henkisesti moelmpina päivinä todella kevyeltä. Palaan tähän pian.

Launtaina juokseminen oli helppoa ja kevyttä. Jalka nousi ja vauhti tuntui pysyvän tasaisena koko lenkin ajan. Ok, loppua kohden alkoi hiipua, mutta ei nyt pahasti. Juokseminen oli kivaa. Tein normaalit venyttelyt kotona ja nautin lenkin jälkeisestä raukeasta olosta.

No nousi se syke hieman lauantaina..

Sunnuntaina puolestaan... Heti ensi metreillä juokseminen tuntui hankalalta eikä jalka tahtonut nousta. Molemmat pohkeet tuntuivat jo kilometrin jälkeen siltä, kuin olisin juossut 40 ja vanha ystäväni penikkatauti ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Puolisen tuntia jaksoin juosta ja sitten oli jo vaihdettava kävelyyn. Sykkeet pysyivät koko ajan hallinnassa, mutta jos jalat eivät toimi, niin hankala se on juosta.

Vuosi sitten tuo kävelyyn vaihtaminen olisi ollut maailman loppu. Muistan tulleeni monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun en ollut jaksanut juosta koko aikaa. Toisaalta muistan varmaan ikuisesti sen tunteen, kun palasin ensimmäiseltä 90 minuutin lenkiltä ja olin jaksanut juosta koko matkan. Olin treenannut ensimmäistä kautta valmentajani kanssa ehkä pari kuukautta tuossa kohtaa. Kamalat ensimmäiset pari kuukautta. Jokainen tavoitteellisen juoksuharrastuksen aloittava tietää sen ensimmäisten ohjelmien aikaan esiintyvän tunteen: "Enkö muka oikeasti jaksa? Puoli tuntia juoksua ja tämä menee kävelyksi, naurettavaa!" No ei, en jaksanut.

Se hidas puurtaminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta. Hitaasti mutta varmasti se kunto alkoi parantua ja lenkit pidentyä sekä vauhti kasvaa. Jos vuosi sitten juoksin pk-lenkillä puolen tunnin aikana 3 kilometriä, tänä vuonna juoksen 4.

Juoksuvalmentajan avustuksella treenaaminen on selkeästi saanut myös pääni siihen tulokseen, ettei tarvitse mennä kovaa, kunhan vain menee. Jos pitää kävellä, niin sitten kävellään. Luulen myös, että se maraton auttoi myös saamaan henkisen puolen juoksemisesta kuntoon. Se ei ollut pelkästään fyysisesti raskas suoritus, vaan myös henkisesti. Tosin, vähän yllätyin, etten tainnut vihata juuri ketään sen matkan aikana... Joka tapauksessa, maratonilla on se 30 muuri, kun voimat tuntuvat loppuneen ja motivaatio kadonneen. Se hetki, kun sitä miettii jokaisella askeleella, että miksi tätä teen. Mitä järkeä tässä on? Itsellä tuo muuri oli pahimmillaan päällä välillä 32-40 km, osaltaan juuri siksi, kun en tiennyt miten paljon oli matkaa maaliin. Kun se kaunis 40 kilometrimerkintä tuli, tiesin, että tämä loppuu pian. Jostain löytyi ne viimeisetkin motivaation ja sisun rippeet, jotka kantoivat nestehukkaisen ruumiini maaliviivan yli.

Olen siis kokenut tähän astisen juoksuharrastukseni pahimman muurin ja voittanut sen. Nämä harjoituskauden treenit eivät tule olemaan noin pitkiä. En usko juoksevani kauden aikana 40 kilometriä, sillä pk-vauhtini on niin hidas. 30 kilometriä, ehkä. Saa nähdä kuinka pitkiksi lenkkini venyvät. Hyvä arvaukseni on, että pisimmät lenkit ovat yli sen 3 tuntia, mihin viime keväänä päästiin. Jo tuo 3 tuntia on pitkä aika taivaltaa sellaista kävelyvauhtia. Jos pitää välillä kävellä, sitten kävellään.

Ei se aina kulje. Sunnuntain lenkki oli aika kamala.

Tiedän, että vielä joku päivä nuo pitkät lenkit eivät tunnu enää missään, kunhan vain jatkan tavoitteellista juoksuharrastusta. Olen jo nyt päässyt siiihen pisteeseen, että puolimaraton matkana ei tunnu enää missään. Vielä pari vuotta sitten en uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin vain pääsi käymään. Ihan varmasti tulee vielä monta kertaa niitä päiviä, kun itken J:lle sitä, että lenkki ei taaskaan sujunut, mutta sellaista se on, minkäs teet.

Tänään minulla on ollut lepopäivä ja huomenna on 30 minuutin lenkki sekä lihaskuntotreeni. Lauantaina menen kaveriporukalla Helsinki City Triathlonille joukkueviestiin juoksemaan 3 kilometrin juoksuosuuden ja sunnuntaina on 2 tunnin pk matalalla sykkeellä. Pohkeet tuntuvat yhä jumittuneilta ja penikat jomottavat. Nyt otan rennosti viikon lenkit, jotta olen viikonloppuna täydessä terässä!

Tukholma Maraton 2018

Kesäkuun 2. päivä lauantaina juoksin vihdoin sen haaveilemani ensimmäisen maratonin. Sääennusteet lupasivat koko päivälle ankaraa hellettä, joten olin varautunut siihen, etten ehkä saavuttaisi aikatavoitettani, eli alle 5 tuntia. Myös valmentajani sanoi tätä samaa kuultuaan noista ennusteista. "Nyt teet niin, että unohdat kaikki aikatavoitteet ja keskityt pääsemään maaliin, se on niin rankka helle, mutta se on sama kaikille." Samaa sanottiin myös maratoninfossa: "Ei kannata mitään ennätyksiä tavoitella." Jonkin ihmeen kautta onnistuin pitämään tämän mielessä. Kai se lähtöalueen lämpömittarin +31 lukema sai sen aikaan.

Odottamassa lähtöä, vielä jaksaa hymyillä.

Tämä oli ensimmäinen maratonini ja olen vielä aloittelija kestävyysjuoksussa, joten olin toiseksi viimeisessä lähtöryhmässä. Muuten ei mitään väliä, mutta tuolta perältä oli turhan pitkä matka strattiviivalle. Yritin alussa seurata 4:30 jänistä, mutta jouduin nopeasti hylkäämään tämän ajatuksen, helle oli liian kova. Menin oman fiiliksen mukaan.

Ensimmäisen 15 kilometrin aikana ei ollut sitä fiilistä. Mitä nyt se kirottu nestehukka alkoi melko varhaisessa vaiheessa ilmoittaa itsestään päänsärkynä. Pienet jomotukset menivät aina ohi, kun join; juoma pisteitä oli parin kilsan välein, joten hyvin sain tankattua. Jälkikäteen voi todeta, että olisipas pitänyt juoda vielä vähän enemmän, sekä vetää enempi suolaa. Joka tapauksessa, alkumatka oli suhteellisen mitäänsanomaton. Outoa, olinhan sentään sillä ekalla maratonillani.

15 kilometrin jälkeen se iski. Nimittäin outo euforian tunne. Olin onneni kukkuloilla ja juokseminen oli parasta ikinä! Mulla on ihan paras treenilista Spotifyssa ja se soi juostessa. Lauloin varmaan jokaisen biisin kohdalla mukana ja hymyilin jatkuvasti. Valmentajani sanat "Muista, että se on ainutlaatuista" pyörivät päässäni. Siltä se juoksu todellakin tuntui, ainutlaatuiselta. En kokisi koskaan enää ensimmäistä maratonia.

Hyvä fiilis kesti kymmenisen kilometriä. Sitten meno alkoi taas muuttua tylsäksi. 25 kilometriä matkasta oli takana ja tulimme sille kadulle, mistä useampi juoksija oli eksynyt reitiltä. Kaksi kaistaa, joita juostiin samaan suuntaan. Oikea reuna kaarsi kilometrille 26 ja vasen kilometrille 32, jos ei muistini petä. Muistan katsoneeni, kun meidän porukasta muutama vaihtoi sinne toiselle puolelle ja ainoa ajatukseni oli "tuossa käy vielä huonosti, jos eivät ole tarkkoina." Vasemmassa reunassa olisi ollut varjoa, mutta onneksi pysyttelin oikealla puolella.

Ekat 32 kilsaa olivat ehkä jopa yllättävän kevyttä.

Kilometrin 32 kohdalla nestehukka alkoi iskeä ihan kunnolla päälle ja minun oli pakko vaihtaa kävelyyn. Tiesin, että olisi vaikea alkaa taas juosta kävelyn jälkeen, mutta en voinut mitään. Ensin vain ylämäkiä ja sen jälkeen muutenkin. Jokaisella askeleella päätäni jomotti eikä juominen enää auttanut. Jälkeenpäin muistellessa luovuttaminen ei kuitenkaan käynyt mielessänikään. Lähinnä harmitti, kun en jaksanut juosta Västerbron siltaa. On muuten saatanallinen nousu ja ihan maratonin loppuvaiheilla...

Suurimmat henkiset ongelmat tulivat vastaan, kun juoksukelloni päätti ilmoittaa, että akku oli vähissä ja tähän paikkaan loppuu GPS-paikannus. Kilometrejä oli takana noin 34. Muutama kilometri tästä eteenpäin langattomista kuulokkeistani loppui myös akku. Suoraan sanottuna, Tukholman maratonin reitti ei ollut parhaalla mahdollisella tavalla merkitty. En muista nähneeni kilometrin 35 jälkeen juuri yhtään kilometrimerkintää ennen 40 kilometriä. Tuo oli elämäni pisin viisi kilsainen... Jossain kohtaa heilui ja huojui suomalainen mies, joka huuteli "Jaksaa, jaksaa, enää 3 kilsaa jäljellä!" Ajattelin vain, että tuon on pakko puhua totta. Ja hän puhuikin. Ei mennyt kauaa, kun tuli tuo 40 kilometrimerkintä vastaan ja sain uutta puhtia.

Yritin taas juosta, ei onnistunut, päähän sattui. Kävelin ja juoksin vuorotellen. Lopulta aloin tunnistaa seutua, että nyt ollaan maalin lähettyvillä. Pakotin itseni taas juoksemaan, en todellakaan kävelisi sinne stadionille ja maaliin. Jostain löysinkin voimaa ja sisua juosta nuo viimeiset 500 metriä. Ylitin maaliviivan ajassa 5:15:48. En muista tuulettaneeni, mutta Maratonphoton mukaan olin nostanut kädet ilmaan, kun pääsin maaliin. Itkin ja tärisin, ajattelin vain, että ei enää ikinä. Sain mitalin kaulaani ja lähdin löntystelemään eteenpäin ja etsimään huoltojoukkona olevaa J:tä. J onnitteli ja halasi minua katsomosta, itse en pystynyt muuta kuin itkemään ja toteamaan, että nyt on älytön nestehukka, mennään äkkiä takaisin laivalle. Lepuutin vähän aikaa alueella ja menimme sitten taksilla laivalle. En olisi pystynyt kävelemään.

Maalisuora. Yksi elämäni hienoimpia hetkiä.

Kinastelimme varmaan koko taksimatkan ajan, että menenkö suoraan laivan lääkärin luo vai saanko ensin vaihtaa kuivaa ylle. Vaatteeni olivat läpimärät, olinhan juossut joka ikisen suihkun läpi reitin varrella. Onneksi sain vaihtaa vaatteet. Menin lääkärin luo ja pääsin heti lepoon peiton alle. Kävi käsky juoda paljon sekä syödä suolakeksejä. Mehu ei mennyt alas, mutta vesi meni. Myös sisäreiteeni syntynyt kämmenen kokoinen hiertymä vaati hoitoa. Makasin noin puolitoista tuntia ennen kuin uskalsin taas lähteä liikkeelle.

Maalissa. Väkisin väännetty hymy,
kädet tiukasti puristettuna nyrkkiin,
ai mikä nestehukka?

Olisin halunnut kokea sen maaliintuloeuforian. Sen, kun tajuaa urakan olevan viimein ohi. "Minä tein sen!" fiiliksen, mikä on tullut aina puolikkaan jälkeen. Se iski vasta, kun nestehukka alkoi olla ohi. Kävely oli vaikeaa ja se johtui käytännössä kokonaan tuosta hiertymästä, mutta ei sillä väliä. Ensimmäinen maraton, se oli ainutlaatuinen kokemus. Ja ei todellakaan jää tuohon. Olen jo ilmoittautunut vuoden 2019 Tukholma maratonille. Näkeepä, että millainen muutos on tullut vuodessa.

Mitä ajattelin sitten tehdä eri tavalla vuoden 2019 maratonilla? Alla kolme pointtia:

• Tankkaus. Tankkasin pikanuudeleita kun valmistauduin Helsinki City Runille vuonna 2017 ja juoksin parhaan juoksuni ikinä.
• Nesteytys. Alkumatkasta kannoin sporttijuomapulloa ja se oli oikein hyvä. J:lle sanoin jo, että hänen pitää antaa seuraavalla kerralla jossain kohtaa puolivälin jälkeen minulle vesipullo.
• Suola. Otin suolaa ihan liian vähän. Luotin geelien suolapitoisuuteen, mutta se ei riittänyt. Seuraavalla kerralla pitää ottaa useamman kerran.
• Geelit. Lähinnä se, miten kuljetan geelejä. Juoksen hitaasti, joten jos otan niitä 20 minuutin välein, niin niitä pitää olla paljon. Viimeksi minulta putosi yksi tai kaksi geeliä taskusta.
• Vaatteet. Tai lähinnä shortsit. Lisää lahjetta, kiitos! En enää halua kämmenen kokoista hiertymää.

Kestävää voimaa

Kehtaan ottaa selfieitä,
kun kukaan ei ole kyyläämässä. :D

Minulla on vähän erikoinen suhtautuminen tavoitteelliseen liikkumiseen. Olen käytännössä koko ikäni liikkunut jollain tavalla. Harrastuksiini mahtuu käytännössä kaikkea jääkiekon ja aikuisbaletin välille. Pisimpään olen harrastanut tanssia sekä käynyt kuntosalilla. Kaikkea mahdollista ja mielellään siis sekaisin. Voimaharjoittelu on pitkään ollut oma suosikkiharrastukseni. Ongelma on vain se, ettei se oikein sovi yhteen kestävyysharjoittelun kanssa.

Minun piti tehdä valinta. Halusin juosta puolimaratonin, maratonin ja ultraa. Mahdollisimman pitkään matkaa eikä siihen tavoitteellinen voimaharjoittelu oikein istu. Totta kai etenkin keskivartalon lihakset ovat tärkeässä asemassa juoksussa, mutta voima syö sitä kestävyyttä. Tein valinnan ja valitsin kestävyyden voiman sijaan. En nyt sano, että olen katunut päätöstä, mutta välillä kyllä kaipaan sitä, kun saa ladata maksimipainot ja kyykätä naama punaisena sekä hampaat irvessä, puhista, että "nyt perkele!" Etenkin kun olin juuri oppinut tiettyjen liikeiden tekniikat... Juu, olisihan se kiva, jos voimaa ja kestävyyttä voisi harjoitella samaan aikaan.

Tiistait ovat kivoja päiviä, sillä tiistaisin minulla on yleensä lyhyt lenkki, noin 30-40 minuuttia sekä pääsen tekemään lihaskuntotreeniä. Oma lihaskuntotreenini koostuu joko pienillä painoilla tai jopa pelkästään kehon painolla tehtävistä liikkeistä. Sarjat vaihtelevat 5-20 toistoa, riippuen liikkeestä. Yleensä 12-15 toistoa ja kolme sarjaa. Salini löytyy työpaikkani alakerrasta. En pitänyt salia juuri minään, kun työkaverini sen ensimmäisen kerran minulle esitteli. Nyt olen tottunut sen askeettisuuteen puoliksi väkisin, kun tuolla on tullut käytyä lähes puolentoista vuoden ajan. Eivät ne laitteet todellakaan uutuuttaan kiillä, mutta toisaalta taas, treenaan pääasiassa vapailla painoilla. Ainoa asia mitä sinne kaipaan, on juoksumatto.

Ja mikä parasta tuossa salissa: siellä saa todella usein treenata aivan omassa rauhassa! Viime vuonna siellä kävi pari vakkaria samaan aikaan kuin minä, mutta he ovat nyt jääneet pois. Tavallaan sitä kaipaa treeniseuraa, mutta toisaalta taas, saanpa jorata ja laulaa ääneen, jos itse niin haluan eikä kukaan siitä valita. Myöskään tämän hetkiseen treeniohjelmaani ei kuulu esimerkiksi penkkausta, niin en tee varmistajallakaan mitään. Nautin siis siitä, että saan olla tuolla pienellä ja kämäisellä salilla omissa oloissani.

Pieni, ehkä vähän kämäinen, mutta se toimii

Paras varmaan olisi, jos saisin tehtyä lihaskunto- ja päivän juoksutreenin yhteen putkeen. Painotus sanalla olisi. Kahden pienen lapsen kanssa tuo vaatii vähän sumplimista, kun pitää ehtiä hakea heidät hoidosta. Olin siis salilla klo 6:35 asettelemassa jo painoja smithiin kyykkyjä varten. Pikainen treeni ja suihkun kautta töihin. Lenkille pääsin vasta noin klo 17:50, ohjelmassa oli lyhyt pk, 30 minuuttia ja 155 sykkeellä. Juoksin vaikiolenkkini, minkä usein vedän näillä puolen tunnin treenikerroilla. Reitti kiertää omakotitaloaluetta ja sen voi juosta joko noin 500 m lyhyempänä tai pidempänä. Yksi kierros kestää minulla noin vartin ja matkaa kertyy vähän alle 2 kilometriä. En ole montaa kertaa pystynyt juoksemaan tätä lenkkiä kahta kertaa niin, että molemmat kierrokset on juostu tuota pidempää reittiä pitkin puolen tunnin aikana. Yleensä jompi kumpi kierroksista on ollut lyhyt.

Vielä se iltalenkki

Tänään pystyin, aikaa kului noin 31 minuuttia. Vauhti oli noin 7:30-8:30 kilometriä kohden. Hidasta, mutta varmaa. Ai vitsi, joku päivä vedän tuon reitin kolmeen kertaan puolen tunnin aikana! Nämä ovat niitä pieniä onnistumisen hetkiä, joiden takia valitsin kestävyysharjoittelun voimaharjoittelun sijaan. Tulosta tulee hitaasti, mutta varmasti. Voin luvata, että kuuntelen jatkossakin kateellisenä kuinka voimaharjoittelua harrastavat siskoni ja ystäväni kertovat omista treeneistään. Kyykätkää vain 120 kilolla ja rivettäkää yli oman painon, meikä lähtee juoksemaan kolmeksi tunniksi.

Pölyjä pois

Tämä blogi on unohtunut nyt ihan kokonaan. Kokonaiset kolme tekstiä kirjoitin kesällä 2017 ja sen jälkeen radiohiljaisuus. Rehellisesti sanottuna, on laiskottanut eikä ole ollut oikein motivaatiota kirjoittaa tätä. Päätin palata ja yrittää uudestaan, kun puhuin kaverilleni Instragram-tilini uudelleen brändäämisestä ja pääpainon siirtämisestä juoksuun, ja hän muistutti tästä blogista.

Elokuussa oli aika kaivaa lenkkarit kaapin perältä.

Mitä sitten on tapahtunut vähän päälle vuoden aikana? Tunnin aika kympillä ei alittunut viime vuoden elokuussa Twilight Runilla, vaan ylittyi niukasti. KiipFit Trail Run jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osui samalle päivälle. Silti aloin juosta aktiivisemmin ja harjoittelenkin nyt toista vuotta tavoitteellisesti juoksuvalmentajan kanssa. Tavoitteeni ei ole päästä palkintopallille vaan pikemminkin voittaa itseni. Tai kello. Valmentajan avulla harjoittelu on ollut erittäin hyvästä, ja keväällä 2018 alittui se tunnin aika kympillä. Mikä parasta, paransin aikaani yli viidellä minuutilla.

Kesäkuun 2018 alussa juoksin sen ensimmäisen maratonin Tukholmassa, kirjoitan tästä pidemmin myöhemmin. Aika ei ollut läheskään niin hyvä, 5 tuntia 16 minuuttia, jos en väärin muista. Tiedän, että olisin pystynyt alittamaan 5 tuntia, mutta 30 asteen helle aiheutti nestehukan, joka iski toden teolla päälle siinä kilometrin 32 kohdalla. Tuosta mentiin itkua pidätellen loppuun asti. En luovuttanut ja se on tärkeintä. Se maaliin pääsyn hyvä fiilis jäi tosin nestehukan takia puuttumaan. Kun olot helpottivat, se iski tajuntaani: minä juoksin maratonin. No ok, kävelin ehkä 7 kilsaa lopusta, mutta en luovuttanut! Se oli minulle tärkeintä.

Tarja Virolaisen Juoksijan sielu iltalukemisena

Treenikausi alkoi taas tällä viikolla ja ensimmäiset lenkit on jo juostu. Seuraavana minulla on suunnitteilla se viime vuodelta peruuntunut KiipFit Trail Run. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle. Kesäkuussa on vuorossa Tukholma maraton uudestaan. Valmentajani mielestä tämä on hyvä vaihtoehto, jotta näen paremmin kehitystä. Toinen vaihtoehto olisi ollut Terwamaraton Oulussa. Ehkä joku toinen vuosi sinne. Toinen suuri tavoite on ensimmäinen ultrajuoksu (50-60km), jonka valmentajani aikataulutti jo syksylle 2019. Pitää vuoden vaihteen jälkeen tutustua tarkemmin ultrajuoksutarjontaan, että mihin pääsen suorittamaan tätä urakkaa.


Nyt olen lukenut Tarja Virolaisen Juoksijan sielua. Yhtä aikaa minua hengästyttää se tahti millä hän treenasi ja yhtä aikaa ihailen ja haaveilen ihan samoista saavutuksista. World Marathon Majors sekä Seven Continents. Lohdullista on se, että kirjoittaja oli lähes 40 juostessaan ensimmäisen maratoninsa ja minä täytin tänä vuonna 32. Minulla on siis aikaa saavuttaa erilaisia tavoitteita ja kohottaa kuntoani.

Siinä on sitten kolme suurta tavoitetta omalle juoksuharrastukselle. Seven Continents, World Marathon Majors sekä 100km. Ainoastaan tuolle sataselle minulla on aikaraja, haluan juosta tuon matkan viimeistään kun täytän 40.

Olen saanut monia ahaa-elämyksiä Juoksijan Sielusta, yksi oli tämä juoksun terveysvaikutuksia koskeva kappale.