Launtaina juokseminen oli helppoa ja kevyttä. Jalka nousi ja vauhti tuntui pysyvän tasaisena koko lenkin ajan. Ok, loppua kohden alkoi hiipua, mutta ei nyt pahasti. Juokseminen oli kivaa. Tein normaalit venyttelyt kotona ja nautin lenkin jälkeisestä raukeasta olosta.
 |
| No nousi se syke hieman lauantaina.. |
Sunnuntaina puolestaan... Heti ensi metreillä juokseminen tuntui hankalalta eikä jalka tahtonut nousta. Molemmat pohkeet tuntuivat jo kilometrin jälkeen siltä, kuin olisin juossut 40 ja vanha ystäväni penikkatauti ilmoitti jälleen olemassaolostaan. Puolisen tuntia jaksoin juosta ja sitten oli jo vaihdettava kävelyyn. Sykkeet pysyivät koko ajan hallinnassa, mutta jos jalat eivät toimi, niin hankala se on juosta.
Vuosi sitten tuo kävelyyn vaihtaminen olisi ollut maailman loppu. Muistan tulleeni monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun en ollut jaksanut juosta koko aikaa. Toisaalta muistan varmaan ikuisesti sen tunteen, kun palasin ensimmäiseltä 90 minuutin lenkiltä ja olin jaksanut juosta koko matkan. Olin treenannut ensimmäistä kautta valmentajani kanssa ehkä pari kuukautta tuossa kohtaa. Kamalat ensimmäiset pari kuukautta. Jokainen tavoitteellisen juoksuharrastuksen aloittava tietää sen ensimmäisten ohjelmien aikaan esiintyvän tunteen: "Enkö muka oikeasti jaksa? Puoli tuntia juoksua ja tämä menee kävelyksi, naurettavaa!" No ei, en jaksanut.
Se hidas puurtaminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta. Hitaasti mutta varmasti se kunto alkoi parantua ja lenkit pidentyä sekä vauhti kasvaa. Jos vuosi sitten juoksin pk-lenkillä puolen tunnin aikana 3 kilometriä, tänä vuonna juoksen 4.
Juoksuvalmentajan avustuksella treenaaminen on selkeästi saanut myös pääni siihen tulokseen, ettei tarvitse mennä kovaa, kunhan vain menee. Jos pitää kävellä, niin sitten kävellään. Luulen myös, että se maraton auttoi myös saamaan henkisen puolen juoksemisesta kuntoon. Se ei ollut pelkästään fyysisesti raskas suoritus, vaan myös henkisesti. Tosin, vähän yllätyin, etten tainnut vihata juuri ketään sen matkan aikana... Joka tapauksessa, maratonilla on se 30 muuri, kun voimat tuntuvat loppuneen ja motivaatio kadonneen. Se hetki, kun sitä miettii jokaisella askeleella, että miksi tätä teen. Mitä järkeä tässä on? Itsellä tuo muuri oli pahimmillaan päällä välillä 32-40 km, osaltaan juuri siksi, kun en tiennyt miten paljon oli matkaa maaliin. Kun se kaunis 40 kilometrimerkintä tuli, tiesin, että tämä loppuu pian. Jostain löytyi ne viimeisetkin motivaation ja sisun rippeet, jotka kantoivat nestehukkaisen ruumiini maaliviivan yli.
Olen siis kokenut tähän astisen juoksuharrastukseni pahimman muurin ja voittanut sen. Nämä harjoituskauden treenit eivät tule olemaan noin pitkiä. En usko juoksevani kauden aikana 40 kilometriä, sillä pk-vauhtini on niin hidas. 30 kilometriä, ehkä. Saa nähdä kuinka pitkiksi lenkkini venyvät. Hyvä arvaukseni on, että pisimmät lenkit ovat yli sen 3 tuntia, mihin viime keväänä päästiin. Jo tuo 3 tuntia on pitkä aika taivaltaa sellaista kävelyvauhtia. Jos pitää välillä kävellä, sitten kävellään.
 |
| Ei se aina kulje. Sunnuntain lenkki oli aika kamala. |
Tiedän, että vielä joku päivä nuo pitkät lenkit eivät tunnu enää missään, kunhan vain jatkan tavoitteellista juoksuharrastusta. Olen jo nyt päässyt siiihen pisteeseen, että puolimaraton matkana ei tunnu enää missään. Vielä pari vuotta sitten en uskonut sen olevan mahdollista, mutta niin vain pääsi käymään. Ihan varmasti tulee vielä monta kertaa niitä päiviä, kun itken J:lle sitä, että lenkki ei taaskaan sujunut, mutta sellaista se on, minkäs teet.
Tänään minulla on ollut lepopäivä ja huomenna on 30 minuutin lenkki sekä lihaskuntotreeni. Lauantaina menen kaveriporukalla Helsinki City Triathlonille joukkueviestiin juoksemaan 3 kilometrin juoksuosuuden ja sunnuntaina on 2 tunnin pk matalalla sykkeellä. Pohkeet tuntuvat yhä jumittuneilta ja penikat jomottavat. Nyt otan rennosti viikon lenkit, jotta olen viikonloppuna täydessä terässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti