"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

Hyvä kipu, paha kipu

Kirjoitin joku aika sitten, että mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. Silti jouduin lauantaina keskeyttämään poluilla juostavan puolimaraton kivun takia. Miten tässä nyt sitten näin pääsi käymään, jos kivun ei pitäisi estää juoksemista?

Kyse on kivun tunnistamisesta: estääkö juuri tämä kipu minua juoksemasta? Onko kipu pelkkää lihaksen väsymisestä johtuvaa vai onko jotain mennyt rikki? Maratonilla mun jalkoihin sattui puolivälistä loppuun asti älyttömästi. Nestehukka sai pään jomottamaan kuin pahemmassa migreenissä. En silti keskeyttänyt. Kipu ei ollut vihlovaa, ei pahentunut eikä se sanonut "jotain menee rikki, jos jatkat." Kipu tuntui juuri siltä, että nyt lihaksia ja niveliä vähän väsyttää eikä ihme, on se 42,195 kilometriä sen verran rankka matka.

Nämä jalat haluaisivat jo juosta

KiipFit Trail Runilla se polven kipu tuntui alkuunsa juuri tuolta, että polvi alkoi vain väsyä. Ajattelin tosissaan, että taas testataan sitä kivunsietokykyä. Hiljalleen se kipu alkoi pahentua. Se oli vihlovaa ja se sanoi, ei, se huusi "älä missään nimessä jatka!"

On siis hyvää kipua ja huonoa kipua. Hyvän kivun kestää ja hyvää kipua on esimerkiksi kuntosalitreenin jälkeinen lihaskipu. Hyvä kipu ei rajoita liikkumista, vaan saattaa jopa helpottaa, kun liikkuu. Huono kipu on päin vastainen. Se häiritsee toimintaa ja rajoittaa, pahimmassa tapauksessa jopa estää liikkumista. Huono kipu tulee siitä, kun jotain menee rikki.

Päivän kävelytreeni

Minulla on tässä nyt päällä kaksi huonoa kipua aiheuttavaa vammaa. Polven lisäksi olen taistellut hiirikättä vastaan elokuun puolivälistä saakka. Varsinainen diagnoosi oli tenniskyynärpää. Sain eilen fysioterapeutilta ohjeet käden kuntouttamiseen ja minulla on muiden muassa nostelukielto käynnissä. Totesinkin fyssarille, että nuo meidän 3- ja 5-vuotiaat tykkäävät, kun äiti ei voikaan ottaa syliin.

Nämä pienet vammat eivät vaikuta pelkästään juoksemiseen, vaan ihan kaikkeen. Pelkään, että mun ringettekausi menee pieleen tänä vuonna. Haluaisin pelata sitä enemmän ja käydä enemmän harjoituksissa, mutta joka vuosi tuntuu tulevan jotain tällaista vastaan. Onko minut kirottu? Eikö minun olekaan tarkoitus harrastaa ringetteä?

Meidän ringettejoukkue oli viime kaudella omassa sarjassa kolmas

Mua harmittaa vieläkin ihan älyttömästi tämä ja itseni tuntien se harmittaa siihen asti, että pääsen taas juoksemaan. Nyt on joka tapauksessa tärkeintä saada raajat kuntoon, sekä jalka että käsi. Kylmähaudon täällä vuorotellen käsivartta ja vuorotellen polvea. Käden kanssa nyt pärjää, mutta tuo jalka mua ärsyttää. Kävin tänään palauttavalla kävelylenkillä ja kateellisena katselin kaikkia juoksijoita. Olisinko siis lähtenyt lauantaina yrittämään sitä polkupuolikasta, jos olisin tiennyt loukkaavani polveni? En.

Mulla on treeniohjelmassa 30 minuutin kevyt pk-lenkki. Olisi ensimmäinen juoksulenkki KiipFitin jälkeen. Todennäköisesti menee kävellen. Pyysin kevyttä ohjelmaa seuraavalle neljälle viikolle. Mun pää vielä hajoaa tähän.

KiipFit Trail Run

Olin jo vuosi sitten ilmoittautunut KiipFit Trail Runille puolimaratonille. Tuolloin kisa jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osuivat samalle päivälle. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle ja kisa juostiin tänään 15.9.

Lähdin hyvillä mielin Janakkalaan aamulla. Osasin olettaa, että kisa tulee olemaan rankka, rankempi kuin maanteillä juostavat puolimaratonit. Jyrkkiä nousuja ja laskuja oli tiedossa. Keli ei helpottaisi juoksua yhtään, sillä käytännössä koko päivälle oli luvattu sadetta. Liukasta siis saattaisi olla. En omista polkujuoksukenkiä, joten pohdin nastakenkien ja tavallisten lenkkarien välillä. Päädyin normilenkkareihin, sillä nastalenkkareissa on kova pohja, eivätkä ne myötäilisi yhtä hyvin maastoa. En myöskään ottanut parhaiten vaimennettuja kenkiäni, sillä alusta olisi pehmeä. Näillä mennään.

Lähtöä odottamassa, vielä hyvä fiilis.

Puolimaratonin lähtö oli klo 12:00 ja heti tiukkaa nousua. Heti alussa meinasin eksyä reitiltä, sillä ensimmäisen nousun jälkeen oli pieni pätkä, jossa reittimerkintä ei ollut niin hyvä. Onneksi huomasin merkinnän puun takana ja pysyin oikealla radalla. Eikä sitä vettäkään tullut niin paljoa. Pientä tihkusadetta, jotka taukosivat vähän väliä.

Nousut olivat todellä jyrkkiä ja hyvissä ajoin totesin, ettei näitä kannata edes yrittää juosta. Liukasta ei ollut, aina löytyi joku kohta, jossa oli pitoa. Vauhti oli oikein hyvä ja jalka jaksoi nousta. Aina sinne kilometrin 8 hujakoille, jolloin se iski. Vasen polveni alkoi hiljalleen kipuilla, mutta totesin, että mikäs tässä. Ei mitään mitä ei olisi aiemminkaan esiintynyt. Mietin jälleen kerran valmentajani sanoja, että näillä matkoilla mitataan sitä, kuinka hyvin siedän kipua. Tasaisella maalla se kipu laantuikin, mutta nousut ja laskut alkoivat tuntua vaikeilta.

Juttelin juostessa erään KiipFit-konkarin kanssa. Hän kertoi, että hän käy joka vuosi KiipFitin lisäksi Helsinki City Runilla ja meillä oli sama tavoiteaika. Hänelle mainitsin, että saapa nähdä, pääsenkö loppuun, kun polvi tuntuu ikävältä. Kerroin, ettei mun luonne kyllä anna jättää kesken ja mieluummin vaikka kävelen loppuun. Siitä ei mennyt kauaa, kun tuntui se ensimmäinen ikävämpi vihlaisu. Oikeastaan se oli se ensimmäinen isku päin näköä, että tämä taitaa jäädä kesken. Yritin ja jatkoin juoksua. Puolivälin jälkeen tämä toinen juoksija meni sitten menojaan ja minun polveni alkoi vihoitella enemmän. Vihlaisu ja toinen. Ei, kyllä tämä jää kesken.

Kilometrin 12 kohdalla tuli toimitsija vastaan. Hänelle viittoilin, että en pysty jatkamaan. Hän kuitenkin kehotti jatkamaan seuraavalle huoltopisteelle, sieltä pääsisi ehkä paremmin kisa-alueelle. Sanoin, että pystyn kyllä kävelemään ja jatkoin kävellen. Yritin pienellä tasaisella pätkällä ottaa taas juoksuaskelta, mutta kipu yltyi taas. Pian se alkoi tuntua myös kävellessä. Ylämäet menivät ihan ok, mutta alamäissä se kipu suorastaan kirveli. Ohitin 14 kilometrimerkinnän ja pian tulikin huoltopiste vastaan. Näin auton ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ehkä minun ei tarvitsisi kävellä reitiltä pois. En pystynyt muuta kuin itkemään, kun kerroin toimitsijoille, että en pysty jatkamaan, polvi on liian kipeä. Aavistukseni kyydistä osui oikeaan ja sain kuin sainkin autokyydin radalta pois. Kuulemma vähän ennen minua oli kyyditty toinenkin juoksija pois radalta ja saman vaivan takia.

Kyyneliltä ei vältytty, niin paljon keskeyttäminen harmitti.

Olin pettynyt, todella pettynyt. En pysty edes kuvaamaan miten paljon minua ärsytti jättää kisa kesken. Olisin todellakin mieluummin vaikka kävellyt, se ei ole minulle ongelma. Se kävelytkään ei vain ollut vaihtoehto. Voin sanoa, että jos mikään ei voita sitä hyvää fiilista, kun ylittää maaliviivan, niin mikään ei voita sitä pettymystä, kun kisa pitää jättää kesken.

Onhan minulla varmaan jokaisessa kisassa tullut jalat kipeäksi, mutta mitään tällaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen tietää, kun kipu johtuu pelkästä jalkojen väsymyksestä ja kun kipu saattaa olla merkki jostain vakavasta. Tämä tuntui jälkimmäiseltä. Keskeyttäminen oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikkei se siltä vieläkään tunnu. Mieluummin silti jätän leikin kesken, kun tahallani aiheutan pysyvää vahinkoa.

Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka jouduin jättämään kesken. Olihan se arvattavissa, että tämä tulee joskus vastaan. Harmittaa ja tuntuu siltä, että jotain jäi hampaankoloon. En ole koskaan ollut mikään polkujuoksija, mieluummin raastan maantiellä. Silti minulla on sellainen tunne, että poluilla juostava puolimaraton pitää vielä päihittää.

Melkein kaksi tuntia reilulle 14 kilometrille, en todellakaan voi sanoa olevani tyytyväinen.

Polveni ei vääntynyt missään kohtaa. En pysty tarkkaan sanomaan, että miksi polvi kipeytyi niin kovasti. Luultavasti kyse on juuri siitä, että alusta oli outo eikä jalkani ole tottuneet tuollaiseen kikkailua vaativaan juoksuun. Luulen, että kyse on kuitenkin rasituksesta. Nyt pitää antaa jalan levätä ja hoitaa sitä sekä kylmä- että kipugeeleillä. Onneksi seuraavan viikon treenit ovat palauttavaa kävelyä. Jospa tuo parantuisi sinä aikana.

Seuraavat pari päivää menee kyllä pettymyksessä. Siitä silti noustaan. Olen ilmoittautunut ensi vuodelle jo kahteen juoksutapahtumaan, joten tämä jalka on saatava kuntoon. Harmittaa, mutta en anna tämän pienen vastoin käymisen lannistaa.

Miksi juoksen?

Olen miettinyt tätä kirjoitusta jo jonkin aikaa, mutta se on tuntunut jotenkin, en tiedä, teennäiseltä. Nyt multa on muutamakin tyyppi lyhyen ajan sisällä kysellyt aiheesta. "Miksi juokset?" "Mitä varten treenaat?" Mutta miten sitä selittää jollekin, joka ei jaa tätä samaa intohimoa, että miksi ihmeessä minä edelleen juoksen, jos jaksan sen maratoninkin? Yritetään, tähän on monta syytä.

"Koska haluan laihtua"
Ihan alkuperäinen syy minun juoksuharrastukselle oli noinkin tyhmä. Halusin laihtua. Varmasti kaikki ovat kuulleet omaan vartaloon kohdistuvaa arvostelua. Noh, itse kuuntelin 15-vuotiaana kun silloin poikaystäväni haukkui minua tämän tästä lihavaksi. Olinko? En. Painoin vähemmän kuin tällä hetkellä, tosin, en ollut ihan yhtä timmi. Ulkonäön turha arvostelu osuu aikuisellakin useasti arkaan paikkaan, joten mitä se tekee sitten kasvuiässä olevalle nuorelle? Jep. Voin sanoa, ettei tämä silloisen poikaystävän arvostelu saanut minua laihtumaan, vaan lihoin ja aloin vihata tätä vartaloa. Löysin jatkuvasti siitä kaikkea mistä en pitänyt, ja päähäni jäi se ajatus, että pitää laihtua. Näin itseni lihavana.

Juokseminen tuli sitten aikuisiällä mukaan. Se on todella tehokas tapa kuluttaa kaloreita ja polttaa rasvaa, kyllä. Minua tuo ei motivoinut tarpeeksi. Kävin lenkillä ja juoksin ihan päin prinkkalaa. Liian kovaa, mikä johti siihen, etten oikein edes jaksanut juosta. Kävin samalla ryhmäliikuntatunneilla sekä kuntosalilla, joten kunto kasvoi vähitellen. Pelkkä halu laihtua ei tosin riitä pitämään juoksuintoa yllä, sillä oikeasti. Tämä on välillä ihan täyttä paskaa, jos näin saa sanoa. On tylsää juosta 3 tuntia hidasta vauhtia.

Näen nykyisin itseni sporttisena ja olen tyytyväinen näkemääni. Surullista, että siihen saavutukseen meni noin 30 vuotta.

Nyt olen 32-vuotias, enkä enää näe itseäni lihavana. Rehellisyyden nimissä, en näe itseäni laihanakaan. Ehkä viimeiset pari vuotta olen ollut todella tyytyväinen tähän kehoon. Se ei ehkä ole täydellinen, mutta se on omani. Se tekee työnsä ja oikeasti, se näyttää nykyisin aika hemmetin hyvältä. Muistan ajatelleeni nuorena, että haluan sporttisen vartalon ja pitkään kadehdin siskoani, joka on aina ollut meistä se urheilullisempi. Ja on edelleen, ei sillä. Olen kuitenkin vihdoin lakannut vertaamasta itseäni häneen ja sitä kautta näen myös sen, että minullakin on sporttinen kroppa. Se on ollut sen seurausta, että olen juossut ja löytänyt sen aidon intohimon juoksemiseen.

"Haluan ylittää itseni"
Vuonna 2010 juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Ajattelin nähdä, että pystynkö siihen ja pystyin. Alitin tavoitteeni, en edes muista mikä alkuperäinen tavoitteeni oli, mutta alitin sen. Yllätin itseni sillä, että juoksin koko matkan. Muistan edelleen sen jalkojen kivun, mikä iski seuraavana päivänä. Oikea jalkani oli oikeastaan kauttaaltaan kipeä päkiän ja polven väliltä. En tiedä mitä tapahtui, mutta en saanut mitalia tuosta tapahtumasta. Kait kävelin niin pöllästyneenä suoraan palautuspisteelle hakemaan vettä ja syötävää, ettei mulla käynyt edes mielessä kysyä, että mistä saa mitalin.

En saanut mitalia, mutta paidan sain. HCR 2010

Tuolta ensimmäiseltä puolimaratonilta jäi kytemään se ajatus, että ehkä se maratonkin menee vielä joskus. Kesti vielä nelisen vuotta ennen kuin juoksin toisen kerran puolikkaan ja siitä toiset nelisen vuotta ennen sitä ensimmäistä maratonia. Nyt ajatuksissa siintää jo ensimmäinen ultra.

Ihmiskeho on siinä mielessä jännä, että se pystyy mielettömiin suorituksiin, kun sille antaa mahdollisuuden. Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että kuinka vahvaksi tai kuinka kestäväksi ihmiskehon pystyy harjoittamaan. Joku kyykkää tuplaten tai triplaten oman painonsa, joku toinen jaksaa juosta 24 tuntia putkeen. Oma tämän hetken pitkän tähtäimen tavoitteeni on se 100 kilsaa. Saa nähdä jääkö se siihen, tuo 24 tuntia houkuttaa myös.

"Juokseminen on terapiaa"
Tähän olen törmännyt useasti ja se on niin totta. Usein kaikki ärsytykset ja ahdistukset katoavat lenkillä, etenkin hyvän vk-treenin jälkeen. Pitkillä lenkeillä puolestaan olen vain minä ja minulla on aikaa ajatella. Hahmottelen esimerkiksi näitä tekstejä ja käyn läpi päässäni viime päivien tapahtumia. Suunnittelen tulevia juoksukausia. Mitä vain!

Osaan nauttia myös näistä ajoittaisista kävelylenkeistä

Se on kait mahdoton selittää jollekin toiselle, että kuinka pitkä ja fyysisesti rasittava juoksulenkki voi olla yhtä aikaa rentouttava ja piristävä. En aio kuitenkaan valehdella. Olen tullut monet kerrat lenkiltä kotiin itku silmässä, kun juoksu ei ole kulkenut eikä jalka ole noussut. Tämä tulee varmasti vastaan kaikilla, jotka liikkuvat tavoitteellisesti; aina se treeni vain ei kulje. Joka tapauksessa tuo hyvien ja loistavien lenkkien määrä on suurempi, kuin huonojen. Niin sen pitää ollakin, en tätä muuten tekisi. Hyvä lenkki jaksaa kantaa pitkälle, huono lenkki harmittaa vain hetken.

Enkä edes lähde siihen, että varmaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun ylittää juoksutapahtumassa maaliviivan. "Runner's high", se on todellinen ilmiö ja äärimmäisen hyvä fiilis. Siihen jää koukkuun. Tuo fiilis ei tule mielestäni pelkästään siitä juoksemisesta ja sen irroittamista endorfiineista, vaan myös siitä, että niitä ajatuksia tulee käsiteltyä siellä lenkin omassa rauhassa.

"Maksan siitä"
Siinähän se tuli. Maksan mun valmentajalle, että saan juosta. Toisaalta mun on pakko. Haluan juosta, mutta en osaa juosta oikealla tavalla enkä saa itseäni tarpeeksi usein lenkille ilman henkilökohtaista valmennusta. Sanoinkin Minnalle varmaan heti kättelyssä, etten koskaan saisi itseäni maraton-kuntoon ilman ammattilaisen laatimaa treeniohjelmaa.

Juoksemista sanotaan halvaksi harrastukseksi. Anteeksi nyt vain, mutta minua vähän naurattaa. Kenkiä kuluu useampi pari vuodessa, vaatteet kulahtavat nopeasti, juoksutapahtumat maksavat sievoisen summan ja lisätään siihen vielä nämä valmennusmaksut. En ala edes arvata, mitä maksan tästä halvasta harrastuksestani vuodessa. Ja minä juoksen pelkästään omaksi ilokseni, en ole todellakaan mikään edustusurheilija. Toisaalta se on myös panostusta omaan itseeni, sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin. Miksi en siis maksaisi siitä?

Nämä New Balancen peruskengät ovat siitä halvimmasta päästä ja nekin ostettu alennusmyynnistä

Syitä sille, että miksi juoksen on enemmänkin. Tähän päivään mennessä en ole keksinyt yhtään hyvää syytä, että miksi en juoksisi. Mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. "Se on vain kiinni siitä, kuinka hyvin siedät kipua", sanoi valmentajani Minna Syvälä viime kaudella, kun tsemppasi maratonille. Pienet kivut eivät ole tähänkään mennessä estäneet minua lähtemästä lenkille. Multa saa vaikka irrota koko jalka, enkä varmaan silti lopettaisi juoksemista. Aina löytyy apuvälineitä tai vaihtoehtoisia tapoja liikkua.

Oikeastaan tämän kaiken voisi tiivistää lyhyesti, että juoksemisesta on tullut minulle elämäntapa. Sellainen, josta nautin.

Venyy ja taipuu... ehkä vielä joskus

Harrastin oikeastaan koko teini-ikäni tanssia. Ja ihan kaikkea mikä mahtui baletin ja hiphopin välille. Minulla saattoi olla päivässä kolme tanssituntia putkeen ja kävin tunneilla varmaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa. Lienee varmaan sanomattakin selvää, että 16-vuotiaan Riikan liikkuvuus oli ihan eri tasoa kuin 32-vuotiaan Riikan. Spagaatti meni lämmittelemättä ja sain kosketettua varpailla päätäni, kun kädellä nostin jalkaa selän takaa (mulla on joskus ollut kuva tuosta tempusta, harmittaa, kun ei löytynyt enää). Lukion loppupuolella se tanssiharrastus alkoi hiljalleen jäädä samoin kroppa alkoi kangistua. Ei mene spagaatti enää, ei lähellekään ja joku siltakaato tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta.

Olen tässä nyt hyvän tovin J:lle surkutellut sitä, kun ei ole oikein liikkuvuutta. Se vähäkin katosi kahden raskauden myötä. Etenkin L:n odotus teki hallaa liikkuvuudelle, sillä kärsin varmaan puolet raskaudesta iskiaasta. Silleen tosi kiva, pahoinvointi lakkasi puolivälissä ja tilalle tuli iskias, jonka takia en meinannut välillä öisin päästä sängystä ylös. Neuvolassa vain sanoivat, että eipä tälle nyt oikein mitään voi tehdä, tsemppiä, kyllä se loppuu kun vauva syntyy. No, niin se loppuikin, mutta ei paljoa lohduttanut noina öinä, kun en tahtonut päästä ison mahan ja kipeän selän kanssa sängystä ylös.

Jotenkin tuo venyttely ja liikkuuvuden harjoittelu sitten vain unohtui. Kyllähän mulla lukee treeniohjelmassa monessa ruudussa, että "kehonhuolto", mutta en tiedä miksi se on niin vaikeaa sitten. (Sori Minna, oon ihan tuhottoman huono tuossa osiossa, koitan skarpata jatkossa.) Osittain ehkä nyt uskalluksesta kiinni, kun siitä on vähän päälle puolitoista vuotta, kun hajotin selkäni.

Perjantain fiiliksen, kun loppuviikon treenit peruuntuivat miniflunssan takia

Uskon julkisiin ilmoituksiin, sen voimalla sain maratonin juostua. Kokeillaan siis nytkin: Lisään venyttelyä sekä liikkuvuusharjoitusta päiviini. Mulla on kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka vaihtoivat nyt syksystä uuteen päiväkotiin, joten tauteja on luvassa. Tämän loppuviikon juoksutreenit peruuntuivat, kun mun kurkku tuntui perjantaina hieman kipeältä, mutta ei mitään sellaista, ettenkö voisi esimerkiksi venytellä.

Voiko sitten yli 30-vuotias oppia spagaatin? Totta kai voi, ainakin jos mun personal trainerina työskentelevään siskoon on uskominen. Mulla ei pitäisi olla mitään esteitä sille, muuta kuin oma maltti. Varmasti kehitys tulee olemaan hitaampaa, kuin silloin 16-vuotiaana, mutta jos vain jaksan säännöllisesti harjoitella, niin uskoisin spagaatin tulevan vuoden sisällä. Eikä tässä nyt ole kyse pelkästään tuosta spagaatista, vaan myös siitä, että oikean jalan kireys saattaisi poistua siinä samalla.

Tein Pinterestiin taulun, jonne kerään näitä venyttelyohjeita. Sieltä löytyy todella kivasti kaikenlaisia "jos tavoitteesi on tämä, treenaa tätä" ohjeita. Sen verran olen jo skarpannut viime kauteen verrattuna, että nyt jopa venyttelen jokaisen lenkin jälkeen. Reidet, pohkeet, pakarat... Etenkin nuo pohkeet tahtovat jumitella, mikä taas vaikuttaa negatiivisesti juoksemiseen. Toisaalta taas, ehkä nuo välillä edelleen itsestä ilmoittavat selkäkivutkin katoaisivat, jos selän liikkuvuus olisi parempi.

Tein tänään ensimmäisen laajemman venyttelytreenin ja huhhuh. Ei ole keho enää tottunut moiseen hommaan. Alkoi heikottaa ja koko kropassa tuntui, miten veri alkoi kiertää. Testasin myös sen spagaatin ja kaukana se vielä on, mutta en nyt sanoisi, että mahdoton. Tämä taisi olla aikanaankin se lähtötaso, josta sitten vihdoin sain sen tehtyä. Täytyy säännöllisesti venytellä sekä seurata kehitystä. Ehkäpä kuvaan aina jokaisen kuun alussa, että mikä on tilanne, onko tultu milliäkään alaspäin.

Tästä se lähtee

Suunnitelmana on siis ottaa kunnon venyttelyt aina treenien jälkeen. Ei mitään nopeita ja pakollisia 10 sekunnin pitoja, mutta ei toisaalta myös mitään rikkovia venytyksiä. Kehonhuoltopäivinä sitten laajemmat ja kokonaisvaltaisemmat venytykset. Pitää varmaan ottaa noita tanssiaikojen harjoitteita mukaan kuvioihin, niillä saa ainakin selän liikkuvuutta lisättyä.

Olisko treenikauden 2018-2019 teemana siis laittaa koko akka kuntoon? 2017-2018 teemana oli suorittaa se maraton ja nyt tiedän pystyväni siihen. Joten katsotaan, vuosi aikaa. Meneekö 1.9.2019 spagaatti jälleen?