"Joskus tulee vaikeita aikoja ja ne pitää vaan kestää"

Ollaan yhden ystäväni kanssa heitetty tuota otsikossa olevaa lausetta ympäriinsä. Hän on kuullut sen omalta personal traineriltaan ja vihaamme molemmat tuota lausetta yhtä paljon. Se on ärsyttävä, se on epäsympaattinen ja sen sanoma on tyyliä "suck it, bitch." Ja se on totta ja se siinä ehkä ärsyttää eniten.

Tämä koko syksy on ollut yhtä vaikeaa aikaa. Ensin tuli se rasitusvamma, sitten alkoi sairastelukierre. Viimeisimmän päivityksen jälkeen iski ensimmäinen flunssa ja sitä keski reilun viikon. Se ei todennäköisesti missään kohtaa kunnolla parantunut, sillä mun keuhkot jäivät ikävän tuntuisiksi. Ne olivat kipeän tuntuiset ja hengästyin helposti. Aloin epäillä allergisen astmani kehittyneen astmaksi. Pystyin silti kevyesti juoksemaan.

Viimeisin juoksulenkki heitetty 13.11.2018

Sitten pari viikkoa ensimmäisen taudin päättymisen jälkeen iski toinen. Kuoleman tauti, kamalista kamalin. Mulle ei helpolla nouse kuume, mutta tämä tauti nosti kuumeen. Pari viikkoa sitten eräs lauantai meni 37,8 asteen kuumeessa, mutta se laski nopeasti 37,2 asteeseen ja siitä normaalilämmön puolelle. Olisi voinut kuvitella, että kuumeen lasku olisi auttanut nopeasti. No ei. Mun kurkku oli monta päivää niin kipeä, että jouduin ottamaan särkylääkettä ja molemmat korvani tulehtuivat. Oikea niin pahasti, että olin viikon saikulla ja söin kaksi viikon pituista antibioottikuuria. Näistä viimeinen päättyi sunnuntaina ja onko korva parantunut? No, tavallaan. Enää en toivo, että voisipa korvalla niistää, mutta tuo rutisee ja tinnittää edelleen.

En ole pystynyt yli kahteen viikkoon oikein treenaamaan. Kävin viikko sitten tiistaina puolen tunnin kävelyllä ja se tuntui vielä liian raskaalta. Eilen kävin jo puolentoista tunnin kävelyllä ja se tuntui jo hyvältä. Puolet matkasta kävelin ystävän kanssa ja juttelimme käytännössä koko ajan. Ei tuntemuksia keuhkoissa eikä hengästymistä. Parasta.

Todella ohit lumikerros piristi sunnutaikävelyllä

Tämä syksy on turhauttanut todella paljon. Olen hylännyt jo kaikki tavoitteeni 2019 Tukholman maratonille. Tai en kaikkia. Ainoa tavoite on päästä maaliin. Olen onnellisin ihminen, jos ylitän maaliviivan ajassa 5h 59min, se riittää! Olen myös joutunut hylkäämään ajatuksen, että juoksisin syksyllä 2019 ensimmäisen ultran. Se saa siirtyä seuraavalle keväälle, eli ensimmäinen ultrani olisi sitten se haaveilemani Helsinki City Double keväällä 2020.

Se hyvä puoli sairastamisessa on, että on aikaa ajatella näitä juttuja. Tein myös viimein päätöksen vuoden 2019 puolimaratonista ja ilmoittauduin Helsinki Maratonille 24.8.2019 aika lailla heti sen jälkeen kun julkistivat, että samana päivänä juostaan myös 10km sekä puolimaraton. Olen taas sen 24 euroa köyhempi, mutta se unohtuu kun saa jalkaa toisen eteen.

Puolimaratonille on nyt ilmoittauduttu

Jatkuva sairastaminen ja lepo alkaa turhauttaa. Jossain vaiheessa turhautuminen meni ihan siihen pisteeseen, etten halunnut kuulla muiden treenijuttuja. Seurasin vain kun makasin sohvalla ja miten kunto rapistui, kun en jaksanut tehdä muuta. Tokihan minä sen järjen tasolla  tiedän, että kun pohjakunto on hyvä, niin ei se kunto paljoa huonone, mutta eipä se juuri lohduta.

Vaan kyllä tämä tästä. Tämän viikon treenit kävelen ja jos kunto sallii, ensi viikosta alkaen kokeilen taas vähitellen sitä juoksua. Se vaan, että tämä jatkuva kävely alkaa jo kyllästyttää. Just ennen toista flunssaa Minna kyseli multa, että olenko pystynyt pitkillä lenkeillä yhtään juoksemaan. No olin, mutta saa nähdä milloin pääsen taas juoksemaan. Kaipaan niitä todella pitkiä ja matalalla sykkeellä juostavia lenkkejä, jotka tylsistyttävät, mutta saavat tulosta aikaan.

Kuumetta 37,8 astetta ja sohvan pohja

"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

Hyvä kipu, paha kipu

Kirjoitin joku aika sitten, että mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. Silti jouduin lauantaina keskeyttämään poluilla juostavan puolimaraton kivun takia. Miten tässä nyt sitten näin pääsi käymään, jos kivun ei pitäisi estää juoksemista?

Kyse on kivun tunnistamisesta: estääkö juuri tämä kipu minua juoksemasta? Onko kipu pelkkää lihaksen väsymisestä johtuvaa vai onko jotain mennyt rikki? Maratonilla mun jalkoihin sattui puolivälistä loppuun asti älyttömästi. Nestehukka sai pään jomottamaan kuin pahemmassa migreenissä. En silti keskeyttänyt. Kipu ei ollut vihlovaa, ei pahentunut eikä se sanonut "jotain menee rikki, jos jatkat." Kipu tuntui juuri siltä, että nyt lihaksia ja niveliä vähän väsyttää eikä ihme, on se 42,195 kilometriä sen verran rankka matka.

Nämä jalat haluaisivat jo juosta

KiipFit Trail Runilla se polven kipu tuntui alkuunsa juuri tuolta, että polvi alkoi vain väsyä. Ajattelin tosissaan, että taas testataan sitä kivunsietokykyä. Hiljalleen se kipu alkoi pahentua. Se oli vihlovaa ja se sanoi, ei, se huusi "älä missään nimessä jatka!"

On siis hyvää kipua ja huonoa kipua. Hyvän kivun kestää ja hyvää kipua on esimerkiksi kuntosalitreenin jälkeinen lihaskipu. Hyvä kipu ei rajoita liikkumista, vaan saattaa jopa helpottaa, kun liikkuu. Huono kipu on päin vastainen. Se häiritsee toimintaa ja rajoittaa, pahimmassa tapauksessa jopa estää liikkumista. Huono kipu tulee siitä, kun jotain menee rikki.

Päivän kävelytreeni

Minulla on tässä nyt päällä kaksi huonoa kipua aiheuttavaa vammaa. Polven lisäksi olen taistellut hiirikättä vastaan elokuun puolivälistä saakka. Varsinainen diagnoosi oli tenniskyynärpää. Sain eilen fysioterapeutilta ohjeet käden kuntouttamiseen ja minulla on muiden muassa nostelukielto käynnissä. Totesinkin fyssarille, että nuo meidän 3- ja 5-vuotiaat tykkäävät, kun äiti ei voikaan ottaa syliin.

Nämä pienet vammat eivät vaikuta pelkästään juoksemiseen, vaan ihan kaikkeen. Pelkään, että mun ringettekausi menee pieleen tänä vuonna. Haluaisin pelata sitä enemmän ja käydä enemmän harjoituksissa, mutta joka vuosi tuntuu tulevan jotain tällaista vastaan. Onko minut kirottu? Eikö minun olekaan tarkoitus harrastaa ringetteä?

Meidän ringettejoukkue oli viime kaudella omassa sarjassa kolmas

Mua harmittaa vieläkin ihan älyttömästi tämä ja itseni tuntien se harmittaa siihen asti, että pääsen taas juoksemaan. Nyt on joka tapauksessa tärkeintä saada raajat kuntoon, sekä jalka että käsi. Kylmähaudon täällä vuorotellen käsivartta ja vuorotellen polvea. Käden kanssa nyt pärjää, mutta tuo jalka mua ärsyttää. Kävin tänään palauttavalla kävelylenkillä ja kateellisena katselin kaikkia juoksijoita. Olisinko siis lähtenyt lauantaina yrittämään sitä polkupuolikasta, jos olisin tiennyt loukkaavani polveni? En.

Mulla on treeniohjelmassa 30 minuutin kevyt pk-lenkki. Olisi ensimmäinen juoksulenkki KiipFitin jälkeen. Todennäköisesti menee kävellen. Pyysin kevyttä ohjelmaa seuraavalle neljälle viikolle. Mun pää vielä hajoaa tähän.

KiipFit Trail Run

Olin jo vuosi sitten ilmoittautunut KiipFit Trail Runille puolimaratonille. Tuolloin kisa jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osuivat samalle päivälle. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle ja kisa juostiin tänään 15.9.

Lähdin hyvillä mielin Janakkalaan aamulla. Osasin olettaa, että kisa tulee olemaan rankka, rankempi kuin maanteillä juostavat puolimaratonit. Jyrkkiä nousuja ja laskuja oli tiedossa. Keli ei helpottaisi juoksua yhtään, sillä käytännössä koko päivälle oli luvattu sadetta. Liukasta siis saattaisi olla. En omista polkujuoksukenkiä, joten pohdin nastakenkien ja tavallisten lenkkarien välillä. Päädyin normilenkkareihin, sillä nastalenkkareissa on kova pohja, eivätkä ne myötäilisi yhtä hyvin maastoa. En myöskään ottanut parhaiten vaimennettuja kenkiäni, sillä alusta olisi pehmeä. Näillä mennään.

Lähtöä odottamassa, vielä hyvä fiilis.

Puolimaratonin lähtö oli klo 12:00 ja heti tiukkaa nousua. Heti alussa meinasin eksyä reitiltä, sillä ensimmäisen nousun jälkeen oli pieni pätkä, jossa reittimerkintä ei ollut niin hyvä. Onneksi huomasin merkinnän puun takana ja pysyin oikealla radalla. Eikä sitä vettäkään tullut niin paljoa. Pientä tihkusadetta, jotka taukosivat vähän väliä.

Nousut olivat todellä jyrkkiä ja hyvissä ajoin totesin, ettei näitä kannata edes yrittää juosta. Liukasta ei ollut, aina löytyi joku kohta, jossa oli pitoa. Vauhti oli oikein hyvä ja jalka jaksoi nousta. Aina sinne kilometrin 8 hujakoille, jolloin se iski. Vasen polveni alkoi hiljalleen kipuilla, mutta totesin, että mikäs tässä. Ei mitään mitä ei olisi aiemminkaan esiintynyt. Mietin jälleen kerran valmentajani sanoja, että näillä matkoilla mitataan sitä, kuinka hyvin siedän kipua. Tasaisella maalla se kipu laantuikin, mutta nousut ja laskut alkoivat tuntua vaikeilta.

Juttelin juostessa erään KiipFit-konkarin kanssa. Hän kertoi, että hän käy joka vuosi KiipFitin lisäksi Helsinki City Runilla ja meillä oli sama tavoiteaika. Hänelle mainitsin, että saapa nähdä, pääsenkö loppuun, kun polvi tuntuu ikävältä. Kerroin, ettei mun luonne kyllä anna jättää kesken ja mieluummin vaikka kävelen loppuun. Siitä ei mennyt kauaa, kun tuntui se ensimmäinen ikävämpi vihlaisu. Oikeastaan se oli se ensimmäinen isku päin näköä, että tämä taitaa jäädä kesken. Yritin ja jatkoin juoksua. Puolivälin jälkeen tämä toinen juoksija meni sitten menojaan ja minun polveni alkoi vihoitella enemmän. Vihlaisu ja toinen. Ei, kyllä tämä jää kesken.

Kilometrin 12 kohdalla tuli toimitsija vastaan. Hänelle viittoilin, että en pysty jatkamaan. Hän kuitenkin kehotti jatkamaan seuraavalle huoltopisteelle, sieltä pääsisi ehkä paremmin kisa-alueelle. Sanoin, että pystyn kyllä kävelemään ja jatkoin kävellen. Yritin pienellä tasaisella pätkällä ottaa taas juoksuaskelta, mutta kipu yltyi taas. Pian se alkoi tuntua myös kävellessä. Ylämäet menivät ihan ok, mutta alamäissä se kipu suorastaan kirveli. Ohitin 14 kilometrimerkinnän ja pian tulikin huoltopiste vastaan. Näin auton ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ehkä minun ei tarvitsisi kävellä reitiltä pois. En pystynyt muuta kuin itkemään, kun kerroin toimitsijoille, että en pysty jatkamaan, polvi on liian kipeä. Aavistukseni kyydistä osui oikeaan ja sain kuin sainkin autokyydin radalta pois. Kuulemma vähän ennen minua oli kyyditty toinenkin juoksija pois radalta ja saman vaivan takia.

Kyyneliltä ei vältytty, niin paljon keskeyttäminen harmitti.

Olin pettynyt, todella pettynyt. En pysty edes kuvaamaan miten paljon minua ärsytti jättää kisa kesken. Olisin todellakin mieluummin vaikka kävellyt, se ei ole minulle ongelma. Se kävelytkään ei vain ollut vaihtoehto. Voin sanoa, että jos mikään ei voita sitä hyvää fiilista, kun ylittää maaliviivan, niin mikään ei voita sitä pettymystä, kun kisa pitää jättää kesken.

Onhan minulla varmaan jokaisessa kisassa tullut jalat kipeäksi, mutta mitään tällaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen tietää, kun kipu johtuu pelkästä jalkojen väsymyksestä ja kun kipu saattaa olla merkki jostain vakavasta. Tämä tuntui jälkimmäiseltä. Keskeyttäminen oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikkei se siltä vieläkään tunnu. Mieluummin silti jätän leikin kesken, kun tahallani aiheutan pysyvää vahinkoa.

Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka jouduin jättämään kesken. Olihan se arvattavissa, että tämä tulee joskus vastaan. Harmittaa ja tuntuu siltä, että jotain jäi hampaankoloon. En ole koskaan ollut mikään polkujuoksija, mieluummin raastan maantiellä. Silti minulla on sellainen tunne, että poluilla juostava puolimaraton pitää vielä päihittää.

Melkein kaksi tuntia reilulle 14 kilometrille, en todellakaan voi sanoa olevani tyytyväinen.

Polveni ei vääntynyt missään kohtaa. En pysty tarkkaan sanomaan, että miksi polvi kipeytyi niin kovasti. Luultavasti kyse on juuri siitä, että alusta oli outo eikä jalkani ole tottuneet tuollaiseen kikkailua vaativaan juoksuun. Luulen, että kyse on kuitenkin rasituksesta. Nyt pitää antaa jalan levätä ja hoitaa sitä sekä kylmä- että kipugeeleillä. Onneksi seuraavan viikon treenit ovat palauttavaa kävelyä. Jospa tuo parantuisi sinä aikana.

Seuraavat pari päivää menee kyllä pettymyksessä. Siitä silti noustaan. Olen ilmoittautunut ensi vuodelle jo kahteen juoksutapahtumaan, joten tämä jalka on saatava kuntoon. Harmittaa, mutta en anna tämän pienen vastoin käymisen lannistaa.

"Eihän tässä mitään"

"Ei tässä mitään, ei tämä niin kipeä ole." Siinä lause, jonka kuulee jossain vaiheessa jokaiselta, joka harrastaa yhtään enempää liikuntaa. Tietyllä tapaa kipu onkin hyvästä. Esimerkiksi kunnon salitreenin jälkeen kipeytyvät lihakset voivat olla merkki niistä hyvistä lihakseen tulevista mikrovaurioista, jotka kasvattavat ja kehittävät lihasta. Liikkumista ei tule mielestäni missään nimessä lopettaa kivun takia, vaan pikemminkin liikkua kivun sallimissa rajoissa. Itse rikoin kuntosalilla selästäni välilevyn talvella 2017, mutta en missään vaiheessa lopettanut salitreeniä. Tietyt liikkeet, kuten maastaveto, jäivät pois ja käytin tukivyötä. Juoksemiseen nuo selkäkivut vaikuttivat yllättävän vähän. Midnight Run vuodelta 2017 jäi väliin, mutta muuten pystyin juoksemaan. Ainoa missä selkä kivut vaikuttivat oli ringette, jossa pelaan maalivahtina.

Fysioterapialla ja jumpalla pääsin selkäkivuista. Nyt ongelmana on siten penikkatauti. Penikat olivat riesanani pitkään, kunnes muutin askellustani juostessa. En enää astu kantapää edellä maahan, vaan pikemminkin jalan keskiosalla tai kokonaan päkiällä. Padapim, padapum, enää ei penikat vaivanneet. Kunnes nyt syksyllä ongelma teki paluun.

Vaan eihän siinä mitään, senkun juostaan, senkun juostaan, senkun juostaan, juostaan, juostaan... sattuu. Jännä juttu, ettei penikkatauti parane juoksemalla. Siinä kohtaa, kun tuo meni niin pahaksi, että jopa kävellessä tuntui, ymmärsin viimein, että nyt pitää vähän himmailla. Valmentajani Minna Syvälä sanoi, että voin vaihta pk-treenejä kävelyksi. Tämän viikon treenit olen kävellyt ja tämä on tylsää. Haluan juosta, haluan vauhtia, haluan nähdä, kuinka pitkän matkan pystyn tällä kertaa juoksemaan puolessa tunnissa! Vielä enemmän haluan juosta jatkossakin ilman kroonista vaivaa.

Noh, jos ei pelkkä penikkatauti muka ole tarpeeksi, niin hankin siihen oheen vielä hiirikäden. Viikon verran oikea ranteeni sekä kyynärpääni on tuntunut epämukavalta. Kävin eilen työterveyslääkärillä diagnoosi oli sekä tenniskyynärpää että golfkyynärpää, jotka säteilevät ranteeseen. Molemmat toimistotyöstä. Eilinen päivä meni saikuttaessa ja maanantai on varalla. Tämä viikonloppu minun pitää lepuuttaa kättä sekä käyttää kipugeeliä. Rannetuen sain, jotta ranteeseen kohdistuvat säteilykipu ei äitiysi tulehdukseksi.

Lateraalinen epikondyliitti riitti syyksi kahden päivän saikulle

Että sellaista kivaa, lepuutetaan sitten sekä jalkoja, että käsiä. Kieltämättä toivon, että pystyisin ensi viikolla taas juoksemaan. Treeniohjelmassa on luvassa mäkivetoja, eihän niitä nyt sovi kävellä!

Tässä on siis hieman harjoittelua myös sen suhteen, että maltan keventää, noh, oikeastaan kaikkea. Olen luonteeltani tietyllä tapaa perfektionisti sekä tunnollinen. Juuri tuon tunnollisuuden takia minusta tuntuu vaikealta skipata treeni tai kieltäytyä työjutuista. Vaan oikeasti, mitä siitäkin saa, kun ajaa itsensä äärille? Näköjään hiirikäden ja penikkataudin.

Varpaat

Nyt on hieman päälle kolme viikkoa Helsinki City Runista. Puolimaratonista olikin oikein mukava palautua poskiontelontulehduksen sekä jäätävän yskän kourissa. Pääsinköhän viikko sitten ensimmäistä kertaa puolikkaan jälkeen, salilla olin toki jo ennen sitä käynyt. Jaloissa tuntui vielä pientä jäykkyyttä (pohkeissa ja pakarissa pääasiassa), mutta kyllä ne siitä vetreytyvät. Puolikkaalla kovasti kipeytyneet polvet eivät sen sijaan vaivanneet enää käytännössä ollenkaan.

Hauskinta tässä on seurata varpaiden parantumista. En tiedä ovatko juoksukenkäni (Asicsin Gel-Indicate) huonot jalalleni vai olivatko ne turhan tiukalla, mutta huomasin Helsinki City Runia seuraavana päivänä, että kummassakin jalassani oli yksi varvas, jossa kynsi oli saanut vähän väriä. Molemmat varpaat myös aristivat. En muista vastaavaa aiemmilta puolimaratoneilta. Ensimmäisen jälkeen jalkani olivat kipeät varmaan viikon ja toinen meni osittain kävellen.

Varpaat heti HCR:n jälkeen

Nyt kolme viikkoa myöhemmin nuo kynnet ovat tummuneet kauniin mustiksi. Yllättävää kyllä, ne näyttävät pahemmilta kuin miltä tuntuvat. Aristus loppui kokonaan siihen, kun leikkasin kynnet. Kipuja ei siis ole, mikä on hyvä, sillä ehkä nuo kynnet säilyvät eivätkä irtoa. Tällöin pääsisin osallistumaan syksyllä KiipFIT Trail Runiin.

Varpaat kolme viikkoa HCR:n jälkeen

Olen nyt testaillut uutta tapaa sitoa juoksukengät, sillä minulla ei ole varaa ostaa uusia ihan heti. Plus, noilla juoksee vielä monta sataa kilometriä. Minulla on leveä lesti, joten alla kuvattu sidonta on tuntunut hyvältä. Kengät eivät ole puristaneet ja varpailla on tuntunut olevan tilaa. Ihan vielä en aio luovuttaa näiden kenkien kanssa, sillä Asicsin juoksukengät ovat olleet vuosikaudet minun luottokenkäni. Näissä on myös hyvä pronaatiotuki sekä vaimennus.

Lestiä vapauttava sidonta