KiipFit Trail Run

Olin jo vuosi sitten ilmoittautunut KiipFit Trail Runille puolimaratonille. Tuolloin kisa jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osuivat samalle päivälle. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle ja kisa juostiin tänään 15.9.

Lähdin hyvillä mielin Janakkalaan aamulla. Osasin olettaa, että kisa tulee olemaan rankka, rankempi kuin maanteillä juostavat puolimaratonit. Jyrkkiä nousuja ja laskuja oli tiedossa. Keli ei helpottaisi juoksua yhtään, sillä käytännössä koko päivälle oli luvattu sadetta. Liukasta siis saattaisi olla. En omista polkujuoksukenkiä, joten pohdin nastakenkien ja tavallisten lenkkarien välillä. Päädyin normilenkkareihin, sillä nastalenkkareissa on kova pohja, eivätkä ne myötäilisi yhtä hyvin maastoa. En myöskään ottanut parhaiten vaimennettuja kenkiäni, sillä alusta olisi pehmeä. Näillä mennään.

Lähtöä odottamassa, vielä hyvä fiilis.

Puolimaratonin lähtö oli klo 12:00 ja heti tiukkaa nousua. Heti alussa meinasin eksyä reitiltä, sillä ensimmäisen nousun jälkeen oli pieni pätkä, jossa reittimerkintä ei ollut niin hyvä. Onneksi huomasin merkinnän puun takana ja pysyin oikealla radalla. Eikä sitä vettäkään tullut niin paljoa. Pientä tihkusadetta, jotka taukosivat vähän väliä.

Nousut olivat todellä jyrkkiä ja hyvissä ajoin totesin, ettei näitä kannata edes yrittää juosta. Liukasta ei ollut, aina löytyi joku kohta, jossa oli pitoa. Vauhti oli oikein hyvä ja jalka jaksoi nousta. Aina sinne kilometrin 8 hujakoille, jolloin se iski. Vasen polveni alkoi hiljalleen kipuilla, mutta totesin, että mikäs tässä. Ei mitään mitä ei olisi aiemminkaan esiintynyt. Mietin jälleen kerran valmentajani sanoja, että näillä matkoilla mitataan sitä, kuinka hyvin siedän kipua. Tasaisella maalla se kipu laantuikin, mutta nousut ja laskut alkoivat tuntua vaikeilta.

Juttelin juostessa erään KiipFit-konkarin kanssa. Hän kertoi, että hän käy joka vuosi KiipFitin lisäksi Helsinki City Runilla ja meillä oli sama tavoiteaika. Hänelle mainitsin, että saapa nähdä, pääsenkö loppuun, kun polvi tuntuu ikävältä. Kerroin, ettei mun luonne kyllä anna jättää kesken ja mieluummin vaikka kävelen loppuun. Siitä ei mennyt kauaa, kun tuntui se ensimmäinen ikävämpi vihlaisu. Oikeastaan se oli se ensimmäinen isku päin näköä, että tämä taitaa jäädä kesken. Yritin ja jatkoin juoksua. Puolivälin jälkeen tämä toinen juoksija meni sitten menojaan ja minun polveni alkoi vihoitella enemmän. Vihlaisu ja toinen. Ei, kyllä tämä jää kesken.

Kilometrin 12 kohdalla tuli toimitsija vastaan. Hänelle viittoilin, että en pysty jatkamaan. Hän kuitenkin kehotti jatkamaan seuraavalle huoltopisteelle, sieltä pääsisi ehkä paremmin kisa-alueelle. Sanoin, että pystyn kyllä kävelemään ja jatkoin kävellen. Yritin pienellä tasaisella pätkällä ottaa taas juoksuaskelta, mutta kipu yltyi taas. Pian se alkoi tuntua myös kävellessä. Ylämäet menivät ihan ok, mutta alamäissä se kipu suorastaan kirveli. Ohitin 14 kilometrimerkinnän ja pian tulikin huoltopiste vastaan. Näin auton ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ehkä minun ei tarvitsisi kävellä reitiltä pois. En pystynyt muuta kuin itkemään, kun kerroin toimitsijoille, että en pysty jatkamaan, polvi on liian kipeä. Aavistukseni kyydistä osui oikeaan ja sain kuin sainkin autokyydin radalta pois. Kuulemma vähän ennen minua oli kyyditty toinenkin juoksija pois radalta ja saman vaivan takia.

Kyyneliltä ei vältytty, niin paljon keskeyttäminen harmitti.

Olin pettynyt, todella pettynyt. En pysty edes kuvaamaan miten paljon minua ärsytti jättää kisa kesken. Olisin todellakin mieluummin vaikka kävellyt, se ei ole minulle ongelma. Se kävelytkään ei vain ollut vaihtoehto. Voin sanoa, että jos mikään ei voita sitä hyvää fiilista, kun ylittää maaliviivan, niin mikään ei voita sitä pettymystä, kun kisa pitää jättää kesken.

Onhan minulla varmaan jokaisessa kisassa tullut jalat kipeäksi, mutta mitään tällaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen tietää, kun kipu johtuu pelkästä jalkojen väsymyksestä ja kun kipu saattaa olla merkki jostain vakavasta. Tämä tuntui jälkimmäiseltä. Keskeyttäminen oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikkei se siltä vieläkään tunnu. Mieluummin silti jätän leikin kesken, kun tahallani aiheutan pysyvää vahinkoa.

Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka jouduin jättämään kesken. Olihan se arvattavissa, että tämä tulee joskus vastaan. Harmittaa ja tuntuu siltä, että jotain jäi hampaankoloon. En ole koskaan ollut mikään polkujuoksija, mieluummin raastan maantiellä. Silti minulla on sellainen tunne, että poluilla juostava puolimaraton pitää vielä päihittää.

Melkein kaksi tuntia reilulle 14 kilometrille, en todellakaan voi sanoa olevani tyytyväinen.

Polveni ei vääntynyt missään kohtaa. En pysty tarkkaan sanomaan, että miksi polvi kipeytyi niin kovasti. Luultavasti kyse on juuri siitä, että alusta oli outo eikä jalkani ole tottuneet tuollaiseen kikkailua vaativaan juoksuun. Luulen, että kyse on kuitenkin rasituksesta. Nyt pitää antaa jalan levätä ja hoitaa sitä sekä kylmä- että kipugeeleillä. Onneksi seuraavan viikon treenit ovat palauttavaa kävelyä. Jospa tuo parantuisi sinä aikana.

Seuraavat pari päivää menee kyllä pettymyksessä. Siitä silti noustaan. Olen ilmoittautunut ensi vuodelle jo kahteen juoksutapahtumaan, joten tämä jalka on saatava kuntoon. Harmittaa, mutta en anna tämän pienen vastoin käymisen lannistaa.