Tukholman maraton 2019

Sanotaan se nyt heti alkuun, että kulunut vuosi ei ole ollut juoksemisen osalta minulle se kaikista paras. On ollut pitkiä sairastelujaksoja sekä rasitusvammoja. Sairastuin maaliskuun alusta jälleen pitkään flunssaan ja seuraavan kerran pystyin kunnolla liikkumaan vasta pääsiäisenä. Sinällään oli siis ihme, että pääsin Tukholmaan vuonna 2019. Toisaalta, tein päätöksen, että lähden kokeilemaan. Menen maratonille, juoksen sen minkä pystyn ja nautin matkasta. Jos jää kesken, niin eipä harmita, tuli ainakin yritettyä.

Olen kyllä huomannut, että vammoista ja sairasteluista huolimatta kehitystä on tapahtunut. Vauhtini pk-lenkeillä on parantunut ja juoksu tuntuu muutenkin kevyemmältä. Kehitystä olisi varmasti tullut enemmän ilman pitkiä taukoja, mutta vaikeat jaksot kuuluvat elämään.

1.6.2019 järjestettiin 41. Tukholman maraton ja viime kesänä tehdyn päätöksen siivittämän olin siellä taas. Reitti oli lähes kokonaan sama kuin vuosi sitten, joten vertailua kahden maratonin välillä oli helppo tehdä. Muistissa oli suunnilleen ne hankalat kohdat ja kilometrit, joiden kohdalla nestehukka alkoi verottaa jaksamista. Jälkeen päin en voi kuin ihmetellä, millä sisulla vedin siinä kelissä maratonin kunnialla maaliin. Sama reitti oli tietyllä tapaa helpotus; tällä kertaa oikeasti tiesin mitä odottaa.

Valmiina lähtöön

Olin myöhemmässä lähtöryhmässä, eli klo 12:10 meidät lähetettiin matkaan. Tuosta hetkestä meni jälleen varmaan 5 minuuttia, että ylitin starttiviivan, sen verran paljon porukkaa oli liikenteessä. Olin tänä vuonna hyvin valmistautunut. Hiilaritankkaus oli onnistunut, nestetankkaus tosin meni vähän yli. Olin laittanut juoksukelloon keskitason vahvuuden gps-paikannukselle, ettei akku vahingossakaan loppuisi kesken. Otin myös langalliset kuulokkeet mukaan, jotta musiikki siivittäisi minut maaliin asti. Noh, kellon keskitason tarkkuus gps-paikannuksessa johti siihen, että Polarini mittasi reilut 3 kilometriä pidemmän matkan ja onnistuin hajottamaan oikean kuulokkeen, kun tungin piuhaa väkisin juoksuvyön taskuun. Kyllä sitä musiikkia yhdelläkin kuulokkeella kuunteli. Pääasia, ettei tarvinnut mennä ilman.

Minulla ei ollut tavoiteaikaa matkalle. Ajattelin, että 6 tuntia aikaa, mikäs tässä, nautitaan matkasta. Olin silti ensimmäisellä väliaika pisteellä noin minuuttia aiemmin kuin vuosi sitten. Vauhti oli alusta loppuun saakka kovempaa, joten ero kasvoi hiljalleen reiluun kymmeneen minuuttiin.

Siinä 15 kilometrin kohdalla iski ensimmäiset vaikeudet. Vasempaan polveeni alkoi sattua ja etenkin ylämäet olivat hankalia. Mietin hetken jopa keskeyttämistä, mutta päätin jatkaa vielä. Olin ajatellut, että jos keskeytän, niin teen sen jossain kohtaa, missä kohtaisin J:n, jotta voisimme yhdessä palata laivalle. 15 kilometrin kohdalta oli noin 10 kilometriä seuraavaan pisteeseen, jossa J oli ilmoittanut olevansa kannustamassa, sillä hänen oli hankala tulla Djurgårdeniin. Jatkoin matkaa hieman ihmeissäni siinä, ettei polvikipu varsinaisesti vaikuttanut vauhtiini. Olin edelleen edellä väliajoissa. Kun juoksin Djurgårdenista pois, kipu oli hellittänyt aika paljon, mutta sitten alkoi sade.

Vuosi sitten juostiin helteessä, tänä vuonna lämpöä oli noin 20 asetta vähemmän ja vesisadetta. Sade alkoi siinä noin klo 15 aikaan ja kesti hyvän tovin. Vettä tuli sen verran runsaasti, että kenkäni kastuivat ja sukat alkoivat hiertää. Tiedossa on siis irtoilevia kynsiä syksylle.

Massa veti todella hyvin.

Noin kilometrin 28 kohdalla minun oli otettava ylämäessä ensimmäiset kävelyaskeleet. Jatkoin juoksua heti nousun tasaannuttua. Jalkoja alkoi painaa, mutta henkinen puoli oli kunnossa. Tai noh, kieltämättä jossain kohtaa minulla oli vähän tyhmä olo. "Täällä me juostaan maratonia, onko tämä nyt edes järkevää puuhaa?" En nyt edelleenkään osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta mukavaa se oli! Keli ja kokemus varmasti vaikuttivat siihen, ettei pään kanssa ollut ongelmia. Ehkä siinä kilometrin 38 kohdalla alkoi väsyttää, mutta väsymys ei missään kohtaa tuntunut niin pahalta, että olisin edes harkinnut keskeyttämistä. Tuossa kohtaa silmissäni alkoi myös vilistä, joten koin järkevämmäksi kävellä hieman pidempiä jaksoja.

Jos vuosi sitten kävelin 42,2 kilometristä noin 7, tänä vuonna kävelyä kertyi korkeintaan 4-5 kilometriä. Varmaksi en osaa sanoa, sillä en mitenkään mitannut noita kävelyitä. Ennen viimeistä kahta kilometriä pisin kävelyni oli Västerbron silta, eli noin 500 metriä yhteen putkeen. Muuten pidin kävelyt tiiviinä, noin minuutin tai kahden pituisina pätkinä. 40 kilometrin kohdalla silmissä vilisi sen verran pahasti, että kävelin reilut puolitoista kilometriä. Tajun menettäminen lähes maaliviivalla ei kuulunut missään kohtaa suunnitelmiini. 500 metriä ennen maalia pistin taas juoksuksi, vaikkei minun edes pitänyt ottaa mitään loppukiriä. Sillä maalin näkemisellä on vain niin älytön vaikutus, se on pakko juosta. Lopulta ylitin maaliviivan ja loppuaikani oli 05:04:08.

Yli 12 minuuttia nopeampi kuin vuosi sitten.

Parannus oli huima ottaen huomioon olosuhteet. Luulen, että ehjällä treenikaudella olisin päässyt vihdoin alle 5 tunnin.  Tämä oli silti tähän hetkeen täydellinen suoritus, enkä muista, että olisin koskaan aiemmin ollut noin onnellinen maaliviivan ylityksestä. Jos vuosi sitten itkin nestehukkaa, tänä vuonna ne olivat ilon kyyneliä.

Virallinen maalikuva ja aidosti onnellinen maratoonari.

Tukholman maraton vuonna 2019 oli minulta täydellinen suoritus. Ok, kuten yllä mainitsin, nestetankkaus ennen kisaa meni yli ja jo ensimmäisten kilometrien kohdalla minun oli hankala pitää geelit ja juomat sisällä. En silti oksentanut, kiitos mukana olleiden suolan ja rypälesokerin. Viimeisen geelin otin noin 45 minuuttia ennen maalia, sen jälkeen en enää pystynyt ottamaan mitään.

Tällä hetkellä minua sattuu ihan joka paikkaan. Vasen polvi tuntuu ihan ok:lta, mutta oikea reisi on kipeä. Koko oikea jalkani oli jo ennen kisaa pakarasta asti jumissa, joten en muuta odottanutkaan kuin kipeän kintun. Ainakin kaksi kynttä irtoaa ja hiertymiä tuli jokunen eri puolille kehoa. Niitä en tosin huomannut kuin vasta kisan jälkeen suihkussa, kun lämmin vesi kirveli. Taisteluarpia, niitähän ne.

Seuraava isompi haaste on puolimaraton 24.8. juostavan Helsinki Maratonin yhteydessä, sitä ennen on pari lyhyempää matkaa. Viiden tunnin alittamista maratonilla pääsen kokeilemaan jo lokakuussa uudestaan, jolloin osallistun Vantaan maratonille, joka on oman kuvauksensa mukaan yksi Suomen tasaisimmista ja nopeimmin juostavista maratoneista. Tässä on reilut neljä kuukautta aikaa nipistää ajasta 5 minuuttia pois. Jos pysyn terveenä, niin tuon pitäisi kyllä onnistua.

-----

Ps. Päivitin blogin nimen. "Riikka juoksee" ei oikein tuntunut iskevältä. On tuossa sekin aspekti, että tässä olen koko ajan matkalla kohti sitä ensimmäistä ultraani (jos kaikki menee hyvin, se on Helsinki City Double vuonna 2020). Ultraaminen on ollut niin pitkän ajan unelmani, joten tämä kuvaa blogin sisältöä ehkä vähän paremmin.