Tukholman maraton 2019

Sanotaan se nyt heti alkuun, että kulunut vuosi ei ole ollut juoksemisen osalta minulle se kaikista paras. On ollut pitkiä sairastelujaksoja sekä rasitusvammoja. Sairastuin maaliskuun alusta jälleen pitkään flunssaan ja seuraavan kerran pystyin kunnolla liikkumaan vasta pääsiäisenä. Sinällään oli siis ihme, että pääsin Tukholmaan vuonna 2019. Toisaalta, tein päätöksen, että lähden kokeilemaan. Menen maratonille, juoksen sen minkä pystyn ja nautin matkasta. Jos jää kesken, niin eipä harmita, tuli ainakin yritettyä.

Olen kyllä huomannut, että vammoista ja sairasteluista huolimatta kehitystä on tapahtunut. Vauhtini pk-lenkeillä on parantunut ja juoksu tuntuu muutenkin kevyemmältä. Kehitystä olisi varmasti tullut enemmän ilman pitkiä taukoja, mutta vaikeat jaksot kuuluvat elämään.

1.6.2019 järjestettiin 41. Tukholman maraton ja viime kesänä tehdyn päätöksen siivittämän olin siellä taas. Reitti oli lähes kokonaan sama kuin vuosi sitten, joten vertailua kahden maratonin välillä oli helppo tehdä. Muistissa oli suunnilleen ne hankalat kohdat ja kilometrit, joiden kohdalla nestehukka alkoi verottaa jaksamista. Jälkeen päin en voi kuin ihmetellä, millä sisulla vedin siinä kelissä maratonin kunnialla maaliin. Sama reitti oli tietyllä tapaa helpotus; tällä kertaa oikeasti tiesin mitä odottaa.

Valmiina lähtöön

Olin myöhemmässä lähtöryhmässä, eli klo 12:10 meidät lähetettiin matkaan. Tuosta hetkestä meni jälleen varmaan 5 minuuttia, että ylitin starttiviivan, sen verran paljon porukkaa oli liikenteessä. Olin tänä vuonna hyvin valmistautunut. Hiilaritankkaus oli onnistunut, nestetankkaus tosin meni vähän yli. Olin laittanut juoksukelloon keskitason vahvuuden gps-paikannukselle, ettei akku vahingossakaan loppuisi kesken. Otin myös langalliset kuulokkeet mukaan, jotta musiikki siivittäisi minut maaliin asti. Noh, kellon keskitason tarkkuus gps-paikannuksessa johti siihen, että Polarini mittasi reilut 3 kilometriä pidemmän matkan ja onnistuin hajottamaan oikean kuulokkeen, kun tungin piuhaa väkisin juoksuvyön taskuun. Kyllä sitä musiikkia yhdelläkin kuulokkeella kuunteli. Pääasia, ettei tarvinnut mennä ilman.

Minulla ei ollut tavoiteaikaa matkalle. Ajattelin, että 6 tuntia aikaa, mikäs tässä, nautitaan matkasta. Olin silti ensimmäisellä väliaika pisteellä noin minuuttia aiemmin kuin vuosi sitten. Vauhti oli alusta loppuun saakka kovempaa, joten ero kasvoi hiljalleen reiluun kymmeneen minuuttiin.

Siinä 15 kilometrin kohdalla iski ensimmäiset vaikeudet. Vasempaan polveeni alkoi sattua ja etenkin ylämäet olivat hankalia. Mietin hetken jopa keskeyttämistä, mutta päätin jatkaa vielä. Olin ajatellut, että jos keskeytän, niin teen sen jossain kohtaa, missä kohtaisin J:n, jotta voisimme yhdessä palata laivalle. 15 kilometrin kohdalta oli noin 10 kilometriä seuraavaan pisteeseen, jossa J oli ilmoittanut olevansa kannustamassa, sillä hänen oli hankala tulla Djurgårdeniin. Jatkoin matkaa hieman ihmeissäni siinä, ettei polvikipu varsinaisesti vaikuttanut vauhtiini. Olin edelleen edellä väliajoissa. Kun juoksin Djurgårdenista pois, kipu oli hellittänyt aika paljon, mutta sitten alkoi sade.

Vuosi sitten juostiin helteessä, tänä vuonna lämpöä oli noin 20 asetta vähemmän ja vesisadetta. Sade alkoi siinä noin klo 15 aikaan ja kesti hyvän tovin. Vettä tuli sen verran runsaasti, että kenkäni kastuivat ja sukat alkoivat hiertää. Tiedossa on siis irtoilevia kynsiä syksylle.

Massa veti todella hyvin.

Noin kilometrin 28 kohdalla minun oli otettava ylämäessä ensimmäiset kävelyaskeleet. Jatkoin juoksua heti nousun tasaannuttua. Jalkoja alkoi painaa, mutta henkinen puoli oli kunnossa. Tai noh, kieltämättä jossain kohtaa minulla oli vähän tyhmä olo. "Täällä me juostaan maratonia, onko tämä nyt edes järkevää puuhaa?" En nyt edelleenkään osaa vastata tuohon kysymykseen, mutta mukavaa se oli! Keli ja kokemus varmasti vaikuttivat siihen, ettei pään kanssa ollut ongelmia. Ehkä siinä kilometrin 38 kohdalla alkoi väsyttää, mutta väsymys ei missään kohtaa tuntunut niin pahalta, että olisin edes harkinnut keskeyttämistä. Tuossa kohtaa silmissäni alkoi myös vilistä, joten koin järkevämmäksi kävellä hieman pidempiä jaksoja.

Jos vuosi sitten kävelin 42,2 kilometristä noin 7, tänä vuonna kävelyä kertyi korkeintaan 4-5 kilometriä. Varmaksi en osaa sanoa, sillä en mitenkään mitannut noita kävelyitä. Ennen viimeistä kahta kilometriä pisin kävelyni oli Västerbron silta, eli noin 500 metriä yhteen putkeen. Muuten pidin kävelyt tiiviinä, noin minuutin tai kahden pituisina pätkinä. 40 kilometrin kohdalla silmissä vilisi sen verran pahasti, että kävelin reilut puolitoista kilometriä. Tajun menettäminen lähes maaliviivalla ei kuulunut missään kohtaa suunnitelmiini. 500 metriä ennen maalia pistin taas juoksuksi, vaikkei minun edes pitänyt ottaa mitään loppukiriä. Sillä maalin näkemisellä on vain niin älytön vaikutus, se on pakko juosta. Lopulta ylitin maaliviivan ja loppuaikani oli 05:04:08.

Yli 12 minuuttia nopeampi kuin vuosi sitten.

Parannus oli huima ottaen huomioon olosuhteet. Luulen, että ehjällä treenikaudella olisin päässyt vihdoin alle 5 tunnin.  Tämä oli silti tähän hetkeen täydellinen suoritus, enkä muista, että olisin koskaan aiemmin ollut noin onnellinen maaliviivan ylityksestä. Jos vuosi sitten itkin nestehukkaa, tänä vuonna ne olivat ilon kyyneliä.

Virallinen maalikuva ja aidosti onnellinen maratoonari.

Tukholman maraton vuonna 2019 oli minulta täydellinen suoritus. Ok, kuten yllä mainitsin, nestetankkaus ennen kisaa meni yli ja jo ensimmäisten kilometrien kohdalla minun oli hankala pitää geelit ja juomat sisällä. En silti oksentanut, kiitos mukana olleiden suolan ja rypälesokerin. Viimeisen geelin otin noin 45 minuuttia ennen maalia, sen jälkeen en enää pystynyt ottamaan mitään.

Tällä hetkellä minua sattuu ihan joka paikkaan. Vasen polvi tuntuu ihan ok:lta, mutta oikea reisi on kipeä. Koko oikea jalkani oli jo ennen kisaa pakarasta asti jumissa, joten en muuta odottanutkaan kuin kipeän kintun. Ainakin kaksi kynttä irtoaa ja hiertymiä tuli jokunen eri puolille kehoa. Niitä en tosin huomannut kuin vasta kisan jälkeen suihkussa, kun lämmin vesi kirveli. Taisteluarpia, niitähän ne.

Seuraava isompi haaste on puolimaraton 24.8. juostavan Helsinki Maratonin yhteydessä, sitä ennen on pari lyhyempää matkaa. Viiden tunnin alittamista maratonilla pääsen kokeilemaan jo lokakuussa uudestaan, jolloin osallistun Vantaan maratonille, joka on oman kuvauksensa mukaan yksi Suomen tasaisimmista ja nopeimmin juostavista maratoneista. Tässä on reilut neljä kuukautta aikaa nipistää ajasta 5 minuuttia pois. Jos pysyn terveenä, niin tuon pitäisi kyllä onnistua.

-----

Ps. Päivitin blogin nimen. "Riikka juoksee" ei oikein tuntunut iskevältä. On tuossa sekin aspekti, että tässä olen koko ajan matkalla kohti sitä ensimmäistä ultraani (jos kaikki menee hyvin, se on Helsinki City Double vuonna 2020). Ultraaminen on ollut niin pitkän ajan unelmani, joten tämä kuvaa blogin sisältöä ehkä vähän paremmin.

Uusi vuosi, uudet juoksut

Sain jouluna 2018 parhaan joululahjan: 6,5 viikkoa kestänyt flunssa helpotti ja pääsin vihdoin hölkkäämään. Tein muutaman noin puolen tunnin testilenkin ennen kuin palasin treeniohjelmani pariin. Juokseminen on tuntunut aivan mahtavalta! Ei kipuja vasemmassa polvessa, ei epämääräisiä keuhko-oloja, pelkkää parhautta. Nyt olen liikkunut taas reilun viikon eikä tätä riemua voi ymmärtää varmaan kukaan muu kuin aktiiviliikkuja, joka on olosuhteiden pakosta joutunut olemaan liikkumatta 6,5 viikkoa lähes kokonaan sen lisäksi että noita 6,5 viikkoa edeltävät treenijaksot ovat menneet totaalisesti penkin alle johtuen rasitusvammasta sekä jo kertaalleen sairastetusta flunssasta. Puuh, pitkä lause. Joka tapauksessa pystyn taas liikkumaan, mikä tarkoittaa, että koitan jälleen kerran ylläpitää tätä blogia. Suoraan sanottuna tuon tauon aikana mulla ei ollut yhtään mitään sanottavaa. "Rakas blogi, tänään tuli kuluneeksi jo neljä viikkoa siitä, kun sairastuin." Joo, ei kiitos.

Vaihdoin tänään muutaman sanan Minnan kanssa sähköpostilla tulevan kevään ohjelmasta. Pääsen vihdoin lisäämään pitkille lenkeille hölkkää muutenkin kuin alamäkiin, mutta ainakin seuraavat neljä viikkoa ne ovat kävelyä. Jatkamme myös valmennussopimusta kesän yli ja varoitin, että todennäköisesti haluan jatkaa senkin jälkeen. Mulla on tällä hetkellä neljä juoksutapahtumaa vuodelle 2019 varmoina: Helsinki10, HCRD 5km (samana päivänä juoksen myös Minimarathonin 5-vuotiaan O:n kanssa), Tukholma Marathon sekä Helsinki Marathon (puolimaraton). Näiden lisäksi edelleen harkitsen sitä Color Obstacle Rush-kierrosta, mikä tekisi 7 juoksutapahtumaa kesälle. Helsinki ja Oulu ovat todennäköiset, mutta entäs nuo 5 muuta? Hmm, hmm... Noh, tämän kuun aikana teen päätöksen niistä.

Oli muuten hankala muistella, että mihis kaikkeen sitä on tullut ilmoittauduttua. Helsinki City 5:n ja Helsinki Marathonin puolikkaalle ilmoittauduin tuon megaflunssan aikana. Mulla oli taudin alussa kaksi antibioottikuuria putkeen ja olin välillä todella pihalla kaikesta, joten olenko tajuamattani ilmoittautunut esimerkiksi Pohjoisnavalla juostavaan maratoniin? Toivottavasti en.

Ihan vahingossa ilmoittauduin...

Tämän hetken iltalukemista

Löysin työpaikkani kirjastosta Juha Hietasen kirjan Seikkaulujuoksija, joka kertoo Jukka Viltasen urakasta juosta Saharan halki. Yksin. Kahden lapsen kanssa hetket lukea ovat vähissä, joten olen saanut luettua ehkä 30 sivua, mutta olen jo nyt saanut ideoita (sieltä minä tuon Pohjoisnapa-maratonin bongasin), mutta myös kokenut oivalluksia.

Aloin miettiä tätä omaa juoksuharrastustani. En todellakaan ole se nopein juoksija ja tiedän, etten tästä syystä välttämättä saa juostua kaikissa kuudessa maailman suurista maratoneista. Etenkin noihin Yhdysvalloissa juostaviin on monessa aikarajat, mitkä pitää alittaa, että on edes mitään saumaa päästä. En juokse muista mitaleista, kuin siitä minkä kaikki maaliin päässet saavat.

Tämä sai ajattelemaan. Pitäisikö ajan sijaan keskittyä enempi siihen miltä juokseminen tuntuu?

Toisaalta, mitä väliä? Juoksen, koska se on kivaa. Etenkin nyt talvella olen nauttinut juoksemista. Viime talvena turhauduin monta kertaa talvijuoksuun, koska se on niin hemmetin raskasta kesäjuoksuun verrattuna, mutta siinäpä se talvijuoksun hienous onkin. Kuluneena syksynä oikein odotin lunta ja pakkasta. Minulle sää ei ole koskaan ollut mikään este juosta. Yksi parhaista viime kauden lenkeistä oli juuri talvella. Teillä oli ainakin 10cm auraamatonta lunta ja lisää satoi vaakatasossa. Lenkin pitkuus oli 45-60 minuuttia, en muista enää tarkkaan. Lopussa vain nauroin pääni sisällä, että olen se minäkin hullu, kun tästä nautin.

Olisi ihana jos voisin keskittyä vain talvijuoksuun, mutta koska en asu napajäätiköillä, niin neljä vuodenaikaa käy myös. Haluan silti ehdottomasti juosta talviolosuhteissa maratonin. Ehkä aluksi joku itse mitattu ja äärimmäisen epävirallinen. Minulla ei todellakaan riitä rahat noihin napajäätiköiden juoksutapahtumiin. Toivon silti, että joku kaunis päivä pääsisin joko Pohjois- tai Etelänavalle juoksemaan.

Parasta talvijuoksussa: Kaikki...

...vaikka kerrospukeutuminen saakin oloni tuntemaan itseni Michelin-ukoksi (ylärkopassa tuossa kuvassa neljä kerrosta pitkiä hihoja)

Mietin myös tätä blogia ja tarvitsen jotain suunnitelmallisuutta tämän kirjoittamiseen. Tämä nyt vain on paras keino pitää yllä omia tuloksia ja suunnitelmia. En yleensä jaksa treenin jälkeen kirjoittaa mitään, niin voisin yrittää ottaa tavaksi päivittää lepopäivinä. Ongelma tulee puolestaan siinä, että saan parhaan kirjoitusideani lenkillä. Instagramista bongasin eräältä juoksubloggaajalta idean kirjoittaa nämä ideat käsin ylös. Se saattaisi toimia.

"Joskus tulee vaikeita aikoja ja ne pitää vaan kestää"

Ollaan yhden ystäväni kanssa heitetty tuota otsikossa olevaa lausetta ympäriinsä. Hän on kuullut sen omalta personal traineriltaan ja vihaamme molemmat tuota lausetta yhtä paljon. Se on ärsyttävä, se on epäsympaattinen ja sen sanoma on tyyliä "suck it, bitch." Ja se on totta ja se siinä ehkä ärsyttää eniten.

Tämä koko syksy on ollut yhtä vaikeaa aikaa. Ensin tuli se rasitusvamma, sitten alkoi sairastelukierre. Viimeisimmän päivityksen jälkeen iski ensimmäinen flunssa ja sitä keski reilun viikon. Se ei todennäköisesti missään kohtaa kunnolla parantunut, sillä mun keuhkot jäivät ikävän tuntuisiksi. Ne olivat kipeän tuntuiset ja hengästyin helposti. Aloin epäillä allergisen astmani kehittyneen astmaksi. Pystyin silti kevyesti juoksemaan.

Viimeisin juoksulenkki heitetty 13.11.2018

Sitten pari viikkoa ensimmäisen taudin päättymisen jälkeen iski toinen. Kuoleman tauti, kamalista kamalin. Mulle ei helpolla nouse kuume, mutta tämä tauti nosti kuumeen. Pari viikkoa sitten eräs lauantai meni 37,8 asteen kuumeessa, mutta se laski nopeasti 37,2 asteeseen ja siitä normaalilämmön puolelle. Olisi voinut kuvitella, että kuumeen lasku olisi auttanut nopeasti. No ei. Mun kurkku oli monta päivää niin kipeä, että jouduin ottamaan särkylääkettä ja molemmat korvani tulehtuivat. Oikea niin pahasti, että olin viikon saikulla ja söin kaksi viikon pituista antibioottikuuria. Näistä viimeinen päättyi sunnuntaina ja onko korva parantunut? No, tavallaan. Enää en toivo, että voisipa korvalla niistää, mutta tuo rutisee ja tinnittää edelleen.

En ole pystynyt yli kahteen viikkoon oikein treenaamaan. Kävin viikko sitten tiistaina puolen tunnin kävelyllä ja se tuntui vielä liian raskaalta. Eilen kävin jo puolentoista tunnin kävelyllä ja se tuntui jo hyvältä. Puolet matkasta kävelin ystävän kanssa ja juttelimme käytännössä koko ajan. Ei tuntemuksia keuhkoissa eikä hengästymistä. Parasta.

Todella ohit lumikerros piristi sunnutaikävelyllä

Tämä syksy on turhauttanut todella paljon. Olen hylännyt jo kaikki tavoitteeni 2019 Tukholman maratonille. Tai en kaikkia. Ainoa tavoite on päästä maaliin. Olen onnellisin ihminen, jos ylitän maaliviivan ajassa 5h 59min, se riittää! Olen myös joutunut hylkäämään ajatuksen, että juoksisin syksyllä 2019 ensimmäisen ultran. Se saa siirtyä seuraavalle keväälle, eli ensimmäinen ultrani olisi sitten se haaveilemani Helsinki City Double keväällä 2020.

Se hyvä puoli sairastamisessa on, että on aikaa ajatella näitä juttuja. Tein myös viimein päätöksen vuoden 2019 puolimaratonista ja ilmoittauduin Helsinki Maratonille 24.8.2019 aika lailla heti sen jälkeen kun julkistivat, että samana päivänä juostaan myös 10km sekä puolimaraton. Olen taas sen 24 euroa köyhempi, mutta se unohtuu kun saa jalkaa toisen eteen.

Puolimaratonille on nyt ilmoittauduttu

Jatkuva sairastaminen ja lepo alkaa turhauttaa. Jossain vaiheessa turhautuminen meni ihan siihen pisteeseen, etten halunnut kuulla muiden treenijuttuja. Seurasin vain kun makasin sohvalla ja miten kunto rapistui, kun en jaksanut tehdä muuta. Tokihan minä sen järjen tasolla  tiedän, että kun pohjakunto on hyvä, niin ei se kunto paljoa huonone, mutta eipä se juuri lohduta.

Vaan kyllä tämä tästä. Tämän viikon treenit kävelen ja jos kunto sallii, ensi viikosta alkaen kokeilen taas vähitellen sitä juoksua. Se vaan, että tämä jatkuva kävely alkaa jo kyllästyttää. Just ennen toista flunssaa Minna kyseli multa, että olenko pystynyt pitkillä lenkeillä yhtään juoksemaan. No olin, mutta saa nähdä milloin pääsen taas juoksemaan. Kaipaan niitä todella pitkiä ja matalalla sykkeellä juostavia lenkkejä, jotka tylsistyttävät, mutta saavat tulosta aikaan.

Kuumetta 37,8 astetta ja sohvan pohja

Takaisin bisnekseen

Se oli täysin tahallisen tökerö suomennos, mutta sopii aiheeseen. Jäänyt blogin pitäminen nyt vähemmälle ja se on johtunut omasta tylsistymisestä. Tässä on nyt kuukauden päivät siitä polvivammasta ja viime viikolla pystyin ensimmäistä kertaa juoksemaan. Kipuja ei onneksi ole ollut, joten tällä viikolla olen saanut jopa ihan treeniohjelman luvalla juosta. Pitkät lenkit ovat edelleen sauvakävellen, mutta nämä 30-60 minuutin juoksulenkit ovat tehneet niin hyvää!

Vaihtelu virkistää, ainakin hetkeksi

Kävin aika nopeasti vamman syntymisen jälkeen jalkaterapeutilla. Minulla on kuulemma pohkeet jumissa ja heikkoutta jalkapohjien lihaksissa. Suoraan sanottuna kumpikaan noista ei tullut yllätyksenä. Terapeutin mukaan nuo jumit saattavat mennä niin pahaksi, ettei sitä enää edes huomaa. Siinä pisteessä en ole onneksi vielä, sillä olen kyllä huomannut etenkin ne kerrat, kun pohkeet ovat olleet kunnolla jumissa. Silloin ei meinaa jalka nousta ja penkikkatauti iskee päälle. Polvivamman syyksi hän arvioi rasitusvammaa, joka on syntynyt liian äkillisestä ja kovasta rasituksesta. Senkin arvasin. Sain hyviä ohjeita, millä voin vahvistaa jalkaterää ja hieroa pohjetta. Kireyden poistumisen pitäisi auttaa myös niihin penikoihin. Parin viikon päästä menen uudelleen, silloin pitäisi katsoa iskutusharjoitteita, joiden avulla voisin jatkossa välttää nuo rasitusvammat.

Polvituesta tuli hyvä ystäväni. Ei tuo tukeni mikään maailman tukevin ole, mutta se näemmä riitti, sillä sen kanssa polvesta alkoi hiljelleen tulla kivuton. Pari päivää pidin sitä käytännössä kellon ympäri Terapeutti ei kieltänyt sen käyttöä, mutta totesi, että siitä olisi hyvä päästä nopeasti eroon. Ja olen kyllä päässytkin, en tarvitse sitä enää koko aikaa. Itse asiassa, polvi on kipeimmillään jos istun pitkiä aikoja paikoillani. Kävin kaverin kanssa elokuvissa viikko sitten ja polveen sattui koko leffan läpi. Kivut loppuivat melkein heti kun pääsin penkistä ylös.

Ikivanha polvituki, joka auttaa paremman puutteessa.

Takaisin siihen tylsistymiseen. Taisin viimeksi kirjoittaa, että se sauvakävely oli mukavaa. Joo, mukavaa vaihtelua. Mutta kun vain kävelee ja kävelee ja kävelee, niin pää alkaa toimia hassusti. Aloin miettiä, että nyt ei kyllä tule kehitystä ja minun pitäisi juosta. Monet lenkit menivät sillä, että kuvittelin itseni juoksemassa, mutta oikeasti pidättelin itseäni, etten alkanut pinkoa liikoja. Viime sunnuntain kahden tunnin sauvakävelylenkki teki henkisesti tiukkaa. Olisin voinut heittää ne sauvat järveen, oikeasti. Se on jännä, kaksi tuntia on aina kaksi tuntia eikä aika kulu sen nopeammin, vaikka kuinka juoksisi. Silti se juokseminen on mielekkäämpää ja aika tuntuu kuluvan nopeammin.

Kuten yllä sanoin, tällä viikolla olen saanut taas juosta. Ohje oli lopettaa heti jos tuntuu kipua. Onneksi sitä ei ole tuntunut, ei ole siis tarvinnut vaihtaa kävelyksi. Ok, ylämäkiä olen kävellyt, mutta muuten saanut juostua. En taida niistä sauvakävelyistä vielä päästä eroon, mutta ehkä ne käyvät juurikin vaihtelusta.

Tämän päivän lenkki tuntui taas hyvältä ja mielekkäältä

Oli tämän päivän lenkin jälkeen mukava huomata, ettei se kehitys ole ainakaan takapakkia ottanut tämän kävelyvaiheen aikana. Tänään juoksin pitkästä aikaa yli 4 kilometriä puoleen tuntiin, keskisyke oli 147 ja maksimi 159, tavoite oli pitää syke alle 150. Syke tuntui siis pysyvän oikeissa lukemissa ja nousi ainoastaan ylämäissä. Keskivauhti oli 7:26 min/km ja maksimivauhti 5:34 min/km. Ja se fiilis lenkin jälkeen... En voinut ajatella muuta kuin, että rakastan tätä hommaa. Kyllä tämä juokseminen on vaan meikän juttu.

"Mitäs tässä, sauvakävelyllä"

Kyllä vain, arvasit oikein. Törkeästi hyödynsin tunnetun mainoksen pikkutuhmaa slogania, sillä tänään puhutaan juurikin siitä: sauvakävelystä. Joten, haahaa, klikkasitpas. ;)

Tässä polvea kuntouttaessa ei pysty juoksemaan, joten tulevan kolmen viikon treeniohjelmani on hyvin kävelypainotteista. Kävely yksistään on jopa tylsempää kuin ne 3 tunnin pk-lenkit, joten minun kärsivällisyyttäni kieltämättä vähän koeteltiin kun näin sen ohjelman. Noh, jälleen kerran, itse pyysin. Aina ei se menemisen halu ja järki sovi samaan päähän. Instragramissa tuli sitten sitä vinkkiä, että sauvat mukaan ja olihan se nyt testattava. Valmentajani on kuitenkin jo maininnut, että pitkiä sauvakävelylenkkejä saattaisi olla tällä kaudella tiedossa.

Rohkeasti vaan lenkille

Olen omistanut kävelysauvat ties kuinka pitkään, mutta ne ovat lähinnä keränneet pölyä varastossa. Ja jos nyt totta puhutaan, sauvakävelyllä ei ole mitään kauhean mediaseksikästä mainetta. Kun puhuu sauvakävelijästä, niin suurimmalla osalla varmasti se ensimmäinen mieli kuva on keski-iän paremmalla puolella oleva tuulipukukansalainen ja itsehän olen vielä nuori! Noh, yritän elää ennakkoluulottomasti, joten kaivoin ne sauvat varastosta päivän 45 minuutin lenkkiäni varten.

Ekat askeleet tunsin oloni tyhmäksi, juuri niin tyhmäksi kuin mitä vain voi olla. Noin 20 metriä myöhemmin aloin jo huomata sitä vaikutusta. Hitsi vieköön, tämähän on tehokasta! Syke alkoi kohota ja yhtäkkiä siinä kävelyssä oli jotain järkeä. Sauvojen kanssa voi kävellä ja niiden kanssa voi kävellä. Tämä oli jälkimmäistä. Sauvakävely tuntuu usein menevän ihmisillä siihen, että niitä vain heilutellaan, jolloin se homman tehokkuus valuu hukkaan. Olen aina osannut kävellä sauvojen kanssa niin, että siitä saa tehoja irti. Jotenkin se tunne on aina vain jäänyt unohduksiin.

Ehkä olen tullut fiksummaksi, tai ainakin tulin viimeistään tämän lenkin myötä. 45 minuuttia ja melkein 4,5 kilometriä. Keskisyke oli päälle 120 ja maksimi nousi 147 asti. Tuijotin noita sykkeitä silmät pyöreinä lenkin aikana. Voiko olla mahdollista, että kävellen pääsen peruskestävyysalueille? No kyllä muuten voi!

Olin yllättynyt lenkin tehokkuudesta

Polvi kuntoutuu ihan hyvin. Kaukana vielä siitä, että tällä lähtisi juoksemaan, mutta uskon selvinneeni suhteellisen helpolla. Esimerkiksi tuon tämän päiväisen kävelylenkin aikana polvi tuntui lähinnä vain lämpimältä, lopussa tuntui pientä arkuutta. Joten jos en voi juosta ja kehittyä siinä, niin ainakin saan sauvakävellen ylläpidettyä peruskuntoani. Voipi jopa olla, että kolmen viikon reippailu parantaa sitä. Samoten coretreeniä pystyn tekemään sekä kehonhuoltoa. Näihin kolmeen osa-alueeseen tulee nyt pureuduttua. Toivotaan, että kolme viikkoa riittää saamaan polven kuntoon. Mulla tekisi niin kovasti mieli jo palata juoksun pariin.

Tämä saattaa olla hienon ystävyyden alku

Ps. Minna, taidan jatkossa tehdä kaikki kävelylenkit sauvojen kanssa, sen verran vakuutuin tämän päivän tekemisestä. Ihan tiedoksi, kuitenkin lukaiset tämän läpi.

Hyvä kipu, paha kipu

Kirjoitin joku aika sitten, että mitkään kivut eivät ole estäneet minua juoksemasta. Silti jouduin lauantaina keskeyttämään poluilla juostavan puolimaraton kivun takia. Miten tässä nyt sitten näin pääsi käymään, jos kivun ei pitäisi estää juoksemista?

Kyse on kivun tunnistamisesta: estääkö juuri tämä kipu minua juoksemasta? Onko kipu pelkkää lihaksen väsymisestä johtuvaa vai onko jotain mennyt rikki? Maratonilla mun jalkoihin sattui puolivälistä loppuun asti älyttömästi. Nestehukka sai pään jomottamaan kuin pahemmassa migreenissä. En silti keskeyttänyt. Kipu ei ollut vihlovaa, ei pahentunut eikä se sanonut "jotain menee rikki, jos jatkat." Kipu tuntui juuri siltä, että nyt lihaksia ja niveliä vähän väsyttää eikä ihme, on se 42,195 kilometriä sen verran rankka matka.

Nämä jalat haluaisivat jo juosta

KiipFit Trail Runilla se polven kipu tuntui alkuunsa juuri tuolta, että polvi alkoi vain väsyä. Ajattelin tosissaan, että taas testataan sitä kivunsietokykyä. Hiljalleen se kipu alkoi pahentua. Se oli vihlovaa ja se sanoi, ei, se huusi "älä missään nimessä jatka!"

On siis hyvää kipua ja huonoa kipua. Hyvän kivun kestää ja hyvää kipua on esimerkiksi kuntosalitreenin jälkeinen lihaskipu. Hyvä kipu ei rajoita liikkumista, vaan saattaa jopa helpottaa, kun liikkuu. Huono kipu on päin vastainen. Se häiritsee toimintaa ja rajoittaa, pahimmassa tapauksessa jopa estää liikkumista. Huono kipu tulee siitä, kun jotain menee rikki.

Päivän kävelytreeni

Minulla on tässä nyt päällä kaksi huonoa kipua aiheuttavaa vammaa. Polven lisäksi olen taistellut hiirikättä vastaan elokuun puolivälistä saakka. Varsinainen diagnoosi oli tenniskyynärpää. Sain eilen fysioterapeutilta ohjeet käden kuntouttamiseen ja minulla on muiden muassa nostelukielto käynnissä. Totesinkin fyssarille, että nuo meidän 3- ja 5-vuotiaat tykkäävät, kun äiti ei voikaan ottaa syliin.

Nämä pienet vammat eivät vaikuta pelkästään juoksemiseen, vaan ihan kaikkeen. Pelkään, että mun ringettekausi menee pieleen tänä vuonna. Haluaisin pelata sitä enemmän ja käydä enemmän harjoituksissa, mutta joka vuosi tuntuu tulevan jotain tällaista vastaan. Onko minut kirottu? Eikö minun olekaan tarkoitus harrastaa ringetteä?

Meidän ringettejoukkue oli viime kaudella omassa sarjassa kolmas

Mua harmittaa vieläkin ihan älyttömästi tämä ja itseni tuntien se harmittaa siihen asti, että pääsen taas juoksemaan. Nyt on joka tapauksessa tärkeintä saada raajat kuntoon, sekä jalka että käsi. Kylmähaudon täällä vuorotellen käsivartta ja vuorotellen polvea. Käden kanssa nyt pärjää, mutta tuo jalka mua ärsyttää. Kävin tänään palauttavalla kävelylenkillä ja kateellisena katselin kaikkia juoksijoita. Olisinko siis lähtenyt lauantaina yrittämään sitä polkupuolikasta, jos olisin tiennyt loukkaavani polveni? En.

Mulla on treeniohjelmassa 30 minuutin kevyt pk-lenkki. Olisi ensimmäinen juoksulenkki KiipFitin jälkeen. Todennäköisesti menee kävellen. Pyysin kevyttä ohjelmaa seuraavalle neljälle viikolle. Mun pää vielä hajoaa tähän.

KiipFit Trail Run

Olin jo vuosi sitten ilmoittautunut KiipFit Trail Runille puolimaratonille. Tuolloin kisa jäi väliin, sillä ukkini hautajaiset osuivat samalle päivälle. Sain onneksi siirrettyä osallistumisen tälle vuodelle ja kisa juostiin tänään 15.9.

Lähdin hyvillä mielin Janakkalaan aamulla. Osasin olettaa, että kisa tulee olemaan rankka, rankempi kuin maanteillä juostavat puolimaratonit. Jyrkkiä nousuja ja laskuja oli tiedossa. Keli ei helpottaisi juoksua yhtään, sillä käytännössä koko päivälle oli luvattu sadetta. Liukasta siis saattaisi olla. En omista polkujuoksukenkiä, joten pohdin nastakenkien ja tavallisten lenkkarien välillä. Päädyin normilenkkareihin, sillä nastalenkkareissa on kova pohja, eivätkä ne myötäilisi yhtä hyvin maastoa. En myöskään ottanut parhaiten vaimennettuja kenkiäni, sillä alusta olisi pehmeä. Näillä mennään.

Lähtöä odottamassa, vielä hyvä fiilis.

Puolimaratonin lähtö oli klo 12:00 ja heti tiukkaa nousua. Heti alussa meinasin eksyä reitiltä, sillä ensimmäisen nousun jälkeen oli pieni pätkä, jossa reittimerkintä ei ollut niin hyvä. Onneksi huomasin merkinnän puun takana ja pysyin oikealla radalla. Eikä sitä vettäkään tullut niin paljoa. Pientä tihkusadetta, jotka taukosivat vähän väliä.

Nousut olivat todellä jyrkkiä ja hyvissä ajoin totesin, ettei näitä kannata edes yrittää juosta. Liukasta ei ollut, aina löytyi joku kohta, jossa oli pitoa. Vauhti oli oikein hyvä ja jalka jaksoi nousta. Aina sinne kilometrin 8 hujakoille, jolloin se iski. Vasen polveni alkoi hiljalleen kipuilla, mutta totesin, että mikäs tässä. Ei mitään mitä ei olisi aiemminkaan esiintynyt. Mietin jälleen kerran valmentajani sanoja, että näillä matkoilla mitataan sitä, kuinka hyvin siedän kipua. Tasaisella maalla se kipu laantuikin, mutta nousut ja laskut alkoivat tuntua vaikeilta.

Juttelin juostessa erään KiipFit-konkarin kanssa. Hän kertoi, että hän käy joka vuosi KiipFitin lisäksi Helsinki City Runilla ja meillä oli sama tavoiteaika. Hänelle mainitsin, että saapa nähdä, pääsenkö loppuun, kun polvi tuntuu ikävältä. Kerroin, ettei mun luonne kyllä anna jättää kesken ja mieluummin vaikka kävelen loppuun. Siitä ei mennyt kauaa, kun tuntui se ensimmäinen ikävämpi vihlaisu. Oikeastaan se oli se ensimmäinen isku päin näköä, että tämä taitaa jäädä kesken. Yritin ja jatkoin juoksua. Puolivälin jälkeen tämä toinen juoksija meni sitten menojaan ja minun polveni alkoi vihoitella enemmän. Vihlaisu ja toinen. Ei, kyllä tämä jää kesken.

Kilometrin 12 kohdalla tuli toimitsija vastaan. Hänelle viittoilin, että en pysty jatkamaan. Hän kuitenkin kehotti jatkamaan seuraavalle huoltopisteelle, sieltä pääsisi ehkä paremmin kisa-alueelle. Sanoin, että pystyn kyllä kävelemään ja jatkoin kävellen. Yritin pienellä tasaisella pätkällä ottaa taas juoksuaskelta, mutta kipu yltyi taas. Pian se alkoi tuntua myös kävellessä. Ylämäet menivät ihan ok, mutta alamäissä se kipu suorastaan kirveli. Ohitin 14 kilometrimerkinnän ja pian tulikin huoltopiste vastaan. Näin auton ja olin hiljaa mielessäni kiitollinen siitä, ehkä minun ei tarvitsisi kävellä reitiltä pois. En pystynyt muuta kuin itkemään, kun kerroin toimitsijoille, että en pysty jatkamaan, polvi on liian kipeä. Aavistukseni kyydistä osui oikeaan ja sain kuin sainkin autokyydin radalta pois. Kuulemma vähän ennen minua oli kyyditty toinenkin juoksija pois radalta ja saman vaivan takia.

Kyyneliltä ei vältytty, niin paljon keskeyttäminen harmitti.

Olin pettynyt, todella pettynyt. En pysty edes kuvaamaan miten paljon minua ärsytti jättää kisa kesken. Olisin todellakin mieluummin vaikka kävellyt, se ei ole minulle ongelma. Se kävelytkään ei vain ollut vaihtoehto. Voin sanoa, että jos mikään ei voita sitä hyvää fiilista, kun ylittää maaliviivan, niin mikään ei voita sitä pettymystä, kun kisa pitää jättää kesken.

Onhan minulla varmaan jokaisessa kisassa tullut jalat kipeäksi, mutta mitään tällaista en ole koskaan ennen kokenut. Sen tietää, kun kipu johtuu pelkästä jalkojen väsymyksestä ja kun kipu saattaa olla merkki jostain vakavasta. Tämä tuntui jälkimmäiseltä. Keskeyttäminen oli ainoa oikea vaihtoehto, vaikkei se siltä vieläkään tunnu. Mieluummin silti jätän leikin kesken, kun tahallani aiheutan pysyvää vahinkoa.

Tämä oli ensimmäinen kisa, jonka jouduin jättämään kesken. Olihan se arvattavissa, että tämä tulee joskus vastaan. Harmittaa ja tuntuu siltä, että jotain jäi hampaankoloon. En ole koskaan ollut mikään polkujuoksija, mieluummin raastan maantiellä. Silti minulla on sellainen tunne, että poluilla juostava puolimaraton pitää vielä päihittää.

Melkein kaksi tuntia reilulle 14 kilometrille, en todellakaan voi sanoa olevani tyytyväinen.

Polveni ei vääntynyt missään kohtaa. En pysty tarkkaan sanomaan, että miksi polvi kipeytyi niin kovasti. Luultavasti kyse on juuri siitä, että alusta oli outo eikä jalkani ole tottuneet tuollaiseen kikkailua vaativaan juoksuun. Luulen, että kyse on kuitenkin rasituksesta. Nyt pitää antaa jalan levätä ja hoitaa sitä sekä kylmä- että kipugeeleillä. Onneksi seuraavan viikon treenit ovat palauttavaa kävelyä. Jospa tuo parantuisi sinä aikana.

Seuraavat pari päivää menee kyllä pettymyksessä. Siitä silti noustaan. Olen ilmoittautunut ensi vuodelle jo kahteen juoksutapahtumaan, joten tämä jalka on saatava kuntoon. Harmittaa, mutta en anna tämän pienen vastoin käymisen lannistaa.